Muistui mieleen kaksi ammoin elänyttä ja jo edesmennyttä Miestä. Kuuluivat Wiking-Divisioonan Westland-rykmenttiin eli olivat ns. "Divisioonan Miehiä" jotka odottivat pitkään Suomalaispataljoonaa aroille. Toinen eli n 50-vuotiaaksi ja oli litteräärityyppi, nuorempi kaatui Itä-Kannaksella UK:n käyneenä vänrikkinä. Lahjakkaita molemmat. Vanhempi teki sanat loppuvuodesta 1941.
"Me laulamme, sillä siihen on lupa
eikä hiljaa voi olla yksikään suu.
On meillä otsassa Kuoleman kuva,
hautaristinä koivupuu.
Me ootimme Suomen Leijonaa
sen pitikin tulla kerran.
Mutta kauas jäi se arojen taa,
jätti meidät huomahan Herran.
Me iskemme yksin kohti itää,
me iskemme ystävää vailla.
Me tahdomme seistä ja paikkamme
pitää,
myös kaatua sotilaan lailla."
Kun Pataljoona saapui Miusjoelle ja muuan alokas haavoittui, ryömi Niilo Lauttamus yön pimeydessä ensin tuomaan filtin haavoittuneelle ja myöhemmin särkylääkettä. Kun kuutamo meni pilveen lähti heti partio hakemaan 17v haavoittunutta ja tämä eli suht pitkän elämän.