Niin usein vähän niinku jokaisen aiheen yhteydessä kyl tulee tunne että katuvalojen loisteen ulkopuolella ei sais olla ja tapahtua yhtään mitään nykyään, täällä ollaan täysin kakkosluokan kansalaisia,joitten vaan toivotaan olevan hiljaa ja kuolevan sukupuuttoon. Kakarana oloa kun muistelee,niin täälläkin kiersi myymäläauto, muutaman kerran kerkesin papsun kanssa käymään ennen kun senkin kiertäminen loppu,oli se pikkujässikälle tapahtuma,vieläkin muistaa sen sisustuksen siitä vanhasta volvosta,mut kuitenkin, eikös voisi tollasen kiertävän auton laittaa liikkeelle syrjäkylien yksinäisten avuksi,vaikka linkusta penkit pois ja sohvat seinien vierelle,vaikkapa yks pysäkki per kylä ja parisen tuntia parkissa,vois yksinäiset rennosti istuksia ja haastella tai sitten kirjastoon sohva nurkkaus,kirjasto sentään vielä löytyy, kirjasto autokin kuljeksi aikoinaan,mut ensin taisi loppua löpö ja sitten jonkin ajan kuluttua kuski kuoli,loppui sitten sekin homma.
Kesällä tein hakemuksen punasen ristin ystävä palveluun,ois ollu mahollista yhestä neljään kertaan kuussa tavata jonkun henkilön kanssa...päivät kului,pikkuhiljaa toiveikkuus hiipu ja kolmisen kuukautta odottelua,niin ilmotettiin,ettei oo ketään tarjota.
Kosketuksen tärkeydestä, ekalla hupakko reissulla,vaikka kaikki oli uutta,niin raavaalta äijältä meinas päästä itku,kun vierekkäin aluksi istuttiin sohvalla ja toinen laittoi käden niskan taakse hartioille ja liikutti vaan rannetta senverran,että tunsin sormien liikkeen olkapäällä,sillä hetkellä tajusin,mitenkä tärkeää kosketuksen aistiminen on.
