Kaikki isovanhemmathan kehuvat sillä kuinka lahjakkaita, poikkeuksellisen älykkäitä ja taitavia heidän lapsenlapsensa ovat. Minä en yleensä kehuskele, vaikka MINUN LAPSENLAPSENI oikeasti ovatkin aivan erityisen monilahjakkaita, älykkäitä ja fiksuja. 3-vuotias tyttärenpoikani on innostunut palapelien kokoamisesta. Hän kokoaa taitavasti sadan palan palapelejä, joita neuvolatädin mukaan yleensä osaavat koota vasta eskarilaiset. Ostin Prismasta sellaisen 100 palan Ryhmä Hau- animaatiosarjan palapelin, joka oli tarkoitettu yli kuusivuotiaille. Tiesin, että pikkumies tykkää katsoa televisiosta tätä lasten animaatiosarjaa. Annoin palapelin pikkumiehelle, joka innostui heti kovasti ja pyysi ukkia kokoamaan sitä kanssaan. Istuttiin lattialla ja leviteltiin palat. Pikkumies alkoi heti taitavasti liittää paloja toisiinsa ja katsoi välillä mallia palapelilaatikon kannen kuvasta. Minulla meni vähän aikaa hahmottaa niitä hyvin samannäköisiä paloja toisistaan ja aloin sitten koota mukana palapeliä. Aloitin kuitenkin ilmeisesti jotenkin väärästä paikasta, koska pikkumies alkoi aika kärkkäästi neuvoa minua. Ensin tuli koota kuulemma kaikki neljä kulmaa valmiiksi ja sitten vasta kuvan keskustaa. Minä en oikein tykkää siitä, että minua kärkkäästi neuvotaan, mutta en viitsinyt sanoa siitä mitään. No me koottiin se palapeli nopsasti minun "avustani" huolimatta. Kun ajelin autolla kotiin, niin mietin että tätäkö se minun elämäni tästä lähtien on? Että kolmivuotiaat neuvovat minua palapelin kokoamisessa. Mietin, että pitäisiköhän minun mennä johonkin dementiatestiin. Mutta sitten ajattelin että vitut siitä. Lohduttelin itseäni sillä, että minulla on pitkän elämäni mukanaan tuomaa elämänkokemusta ja vähän sitä matkan varrella kertynyttä elämänviisauttakin, jota kolmivuotiailla ei ole. Kotona sitten katsoin kuvaani peilistä, ja ihmettelin että missähän se matkan varrella kertynyt elämänviisaus oikein mahtaa minussa piileskellä?