Viihde ja kevennykset > Kaatopaikka

Täällä seurataan urheilua

<< < (50/404) > >>

joey_t:
Minulle selvisi viisumiasia. Olin interraililla kesällä 1987, viisumi vaadittiin juuri silloin, yhteensä noin kahden vuoden ajan: http://www.kysy.fi/kysymys/milloin-oli-voimassa-chiracin-suomalaisille-maaraama-ranskan-viisumipakko-ja

Toinen mieleen jäänyt juttu oli matkashekit. Shekit piti lunastaa jossakin valuutassa (muistaakseni me otettiin Ranskan frangeina) tai olisi ne varmasti voinut ottaa useammassakin eri valuutassa mutta ei ollut mitään tietoa siitä miten paljon kunkin maan valuuttaa tulee kulumaan eikä sitäkään osattu tai haluttu päättää miten kauan kussakin maassa ollaan. Niinpä me otettiin vain Ranskan frangeja. Jokaisessa maassa suunnilleen ensimmäinen asia oli mennä valuutanvaihtopisteeseen ja muuttaa käytössä olevan kurssin mukaan matkashekkeinä olevia frangeja paikalliseen valuuttaan. Valuutanvaihtopisteillä oli aina tietysti joku komissiomaksu joten me tehtiin niin että aina vain yksi vaihtaa vuorollaan ja antaa sitten käyttörahaa muille. Ja tästä pidettiin kirjanpitoa.

Tollaisella reissulla on ensiarvoisen tärkeätä että matkaseura on rentoa joka ei ala helposti riitelemään. Mulla oli kaksi kaverusta mukanani, leppoisan oloisia jätkiä ja olin ajatellut että heidän kanssaan matkanteko olisi varmasti ihan mieluisaa. Kuitenkin noin matkan puolivälissä yksi kavereista alkoi väittää että valuutanvaihtopisteiden komissiomaksut ovat olleet ankarimmat juuri niillä paikkakunnilla jolloin on ollut hänen vuoronsa vaihtaa valuuttaa ja näin ollen hän olisi maksanut komissiokuluista enemmän kuin me kaksi muuta, jopa huomattavasti enemmän ja näiden valuutanvaihdosta aiheutuvien kulujen pitäisi olla yhteisiä. Voi vittu! No koitettiinhan niitä laskea mutta tuo tuollainen jopa riidenhaastamiselta vaikuttava ni...minen latistaa kokonaistunnelmaa. Reissusta silti selvittiin ja tämä tuolloin kiukutellut kaveri kuuluu edelleen läheisimpien ystävieni joukkoon.

Vieras0242:
^ hyvin löydetty! 😁 Internet on joissain asioissa aika loistava tietolähde. Ja kiitos omien reilimuistojen herättämisestä. Itse reilikumppanina oli yksi parhaista kavereista, mutta kyllä tunteet kiristyy kenen tahansa kanssa kun kuukauden viettää noin tiiviisti yhdessä.. Mekin saatiin jostain pikkuasiasta riita noin päivän 27 kohdalla - mutta siitäkin selvittiin ja vieläkin ollaan parhaita kavereita. 😄 Mielettömiä kokemuksia eri puolilla Eurooppaa, Marseillen salakapakoista jaettuun Berliiniin, ja paljon siltä väliltä. Parasta oli se vapauden tunne. Silloiset tyttöystävät vähän ihmetteli kun päätimme lähteä parin viikon varoitusajalla kuukaudeksi keräämään kokemuksia...😁😜


--- Lainaus käyttäjältä: kocour - Kesäkuu 17, 2020, 22:21:57 ---Nyt voisi kyllä alkaa vituttamaan ihan tosissaan jos joku ulkomailla kohtelisi kuin pariisilaiset silloin tekivät  :).

--- Lainaus päättyy ---

Ilokseni on todettava, että jotkut asiat eivät vain muutu. Pariisissa saattaa saada nykyään englanniksikin palvelua, mutta etelä-Ranskassa saa turistina vieläkin kunnon tylytystä. Oma ranska on opiskelijavaihdon jäljiltä vieläkin ihan sujuvaa, mutta jos välillä joku sana ei tule mieleen ja joutuu käyttämään kiertoilmaisua, palveluhenkilökunta voi olla todella tylyä. Mutta se on osa kokemusta..😄😄🤣

Vieras0087:
^^Kiitos joey_t postauksesta ja viitseliäisyydestä. Siunattu teknologia ja internet. Tuokin Ranskan viisumiasia nyt selvisi. Itse en tuohon aikaan Ranskassa matkustanut, niin tällainen poikkeuksellinen viisumimääräys on painunut täysin unholaan. Tuskin sitä on tullut edes kovin kummoisesti silloin aikanaan noteerattuakaan. Ihminenhän kiinnittää yleensä enempi huomionsa niihin asioihin, jotka koskevat sitä omaa sen hetkistä elämää.

Tuo matkashekki asia on hyvin tuttu. Me ostettiin ne matkashekit Saksan markoissa. Saksan markalla oli aina kaikissa Euroopan maissa se vakiintunut kurssinsa. Matkashekithän olivat siinä mielessä hyviä, että ne oli vakuutettu. Eli jos ne varastettiin, niin sinä sait tilalle uudet. Matkashekithän oli numeroitu ja niiden vaihtamiseen tarvittiin passi. Ja jokainen shekkihän piti allekirjoittaa silloin ostettaessa Suomessa pankissa, ja sitten uudestaan kun sen shekin lunasti. Matkashekit olivat silloin reppureissaajalle se ylivoimaisesti turvallisin tapa kuljettaa kuukauden kassa mukanaan.

Tuo on kyllä myös totta, että matkakaverina piti olla sellainen ihminen, jonka kanssa nuo protokollaat sopivat hyvin yhteen. Itse tein neljä interrreilia ja joka kerta hyvin pärjättiin. Yhden reissun tein sitten ihan yksin. Kyllähän sitä kavereiden kanssa aina jotain pientä sanomistakin tuli, mutta ne sovittiin sitten heti kohta ja päälle otettiin pullosta neuvoa antavat. Interreilillahan sattuu aina väistämättä kaikenlaista odottamatonta ja erilaisia vastoinkäymisiäkin, niin että tietynlaista luonnettahan se kysyy ja stressinsietokykyä. Se ei pitkälle elätä, jos sen vitutuksen purkaa siihen lähellä olevaan kaveriin. Toisaalta se voi olla ihmiselle hyvä testikin. Yksi kaverini lähti rakkaan kihlattunsa kanssa reilaamaan ja palasi kuukauden päästä Euroopasta poikamiehenä. Oli heittänyt kihlasormuksensa Roomassa Tiberiin ja sanonut Caesaria mukaillen, että "Alea iacta est"  :). Morsian olikin reissussa paljastunut sellaiseksi kitisijäksi ja oikuttelijaksi, että hänelle ei mikään ollut passannut. Kauan odotettu ja suunniteltu reissu oli mennyt ihan pipariksi. Kaverini oli miettinyt, että ei tällaisen inisijän kanssa kannata alkaa mitään elämän pituista matkaa suunnittelemaan. Kun elämässä tulee varmasti vastaan vähän suurempiakin vastoinkäymisiä kuin yhdellä interreililla. Kaverini oli noussut yksin junaan Roomassa ja jättänyt tyttöystävänsä polkemaan jalkaa Terminin asemalaiturille.

Yksin reissaamisella oli kyllä ne omat hyvät puolensa. Mutta myös ne haasteensa. Välillä täytyi sietää yksinäisyyttä ja ratkoa ongelmia aivan yksinään. Mutta toisaalta siinä tutustui helposti muihin reilaajiin. Junathan olivat siihen aikaan aina kesäisin täynnä interreilaajia, että ei siinä tarvinnut yksin juputtaa menemään. Jos ei halunnut. Ja tuli yövyttyä paljon niissä retkeilymajoissa, jotka vastasivat näitä nykyajan hostelleja. Sieltä sai aina uusia kavereita. Kun löysi mukavaa seuraa, niin sitähän saattoi muuttaa matkasuunnitelmiaan ihan extempore. Se oli kyllä yksin matkustavan reilaajan suuri etu. Sitä sai olla kuukauden täysin vapaana. Tehdä mitä huvitti ja mennä minne huvitti. Tapasin kivoja reilaavia naisia. Reissattiin muutama päivä yhdessä. Ja sitten taas erottiin. Kun silloin ei ollut kännyköitä eikä nettejä, niin se yhteydenpito myöhemmin oli hankalaa. Siinä elämässä oli sellainen ainutkertaisuuden maku. Tiesi oikeastaan satavarmasti, että ei enää koskaan tavata. Siksi niistä kohtaamisista kehittyi jotenkin niin intensiivisiä. Kenenkään ei tarvinnut esittää mitään sellaista mitä ei oikeasti ole  :).

joey_t:
Niistä Ranskan viisumeista vielä. Ainoa muistikuva joka minulla on niiden hankinnasta on sellainen että eräänä keväisenä päivänä 1987 toinen reissukavereistani sai postista lähetyksen jossa oli meidän kaikkien passit ja niihin oli laitettu Ranskan viisumit. Ilmeisesti lähetimme passimme Ranskan suurlähetystöön joka oletettavasti oli ja on yhä Helsingissä, me olimme Oulussa. Niinpä liitimme myös Ranskan retkemme erääksi käyntikohteeksi.

Olen myös itse ajatellut yksin ja porukassareissailuja. Minusta ainakin interraililla on hyvä olla porukassa josta saa turvaa jos sattuu jotakin. Vaikkapa sairastuminen tai jos joutuu ryöstön kohteeksi. Eihän nuo mukavia ole millään hotellilomallakaan mutta silloin ainakin tietää minne mennä hakemaan apua, eivätköhän hotellissa osaa neuvoa. Mulle reissaaminen on kokemuksien keräämistä ennenkaikkea - niin varmasti muillakin on - mutta itse tunnen jotenkin niin että kokemus on "voimakkaampi" tai jotakin jos mukana on matkaseuraa jakamassa kokemuksia. Ei yksin liikkuessa tee ainakaan niin paljoa mieli lähteä käymään esim. Versaillesissa toteamassa että "ahaa, tämä on siis tällainen paikka" jos mukana on matkakaveri niin hänen kanssaan voi kokoajan keskustella siitä mitä näkee. Interrail-matkailusta vielä se että pitkillä junamatkoilla seura on tietysti aivan ehdoton, sopivanhenkisen muiden matkustajien tarjoaman seuran löytyminen ei ole niin taattua.

Minä olen käynyt yksin ainakin Lontoossa ja sellainen matkustelu ei oikein ole minun juttuni. Tähän varmastikin vaikuttaa sekin että saan arjessa olla ihan tarpeeksi paljon yksin. No okei, yksin matkustellessa on helpompaa käydä hupakoissa, käyvätkö kaverinikin, se ei ole tullut puheeksi. Hupakoissakäyminen on ollut minulle enempi soolohommaa, en minä siinä toiminnassa kaipaa miespuolista kaveria yhtään mihinkään.

joey_t:
Laitetaanpas välillä urheiluasiaa. Somerolla naiset ovat juosseet seipään perässä. Eikös Matti Nykänenkin asunut välillä Somerolla joten siellä seipään perässä kannattaakin juosta. Wilma Murto ylitti seiväshypyssä 460 ja Elina Lampela 450. Murto teki myös hyviä yrityksiä korkeudesta 472 joka olisi Suomen ennätys, nykyinen on 471 ja Murron nimissä. Tämän SE-tuloksen Murto hyppäsi talvella 2016 hallissa. Hallissa seivästulosten tekeminen on helpompaa kun siellä ei tuule. Jo pieni sivutuuli tarttuu helposti seipääseen jolloin sen asettaminen kuoppaan on vaikeata.

Murto ja Lampela ovat 22-vuotiaita. He tulivat yleisön tietoisuuteen talvella 2015 jolloin Murto ylitti 440 ja Lampela 432, olivat 17-vuotiaita tyttöjä ja omasivat huikean menestyspotentiaalin aivan maailman huipulle asti. Tämän jälkeen molemmilla on ollut vaikeampaa. Nuorilla urheilijoilla tulee helposti ongelmia kehityksen kanssa, Murto on tuskaillut asian kanssa niin että on vaihtanut valmentajaansa monta kertaa. Lisäksi hän on kärsinyt jalkavaivoista. Edelleenkin Murron kohdalla huolettaa vähäsen naisen tarve hankkia voimaa. Murto julkaisee aika ajoin somessa videoita painonnosto-harjoituksistaan. Sinällään voima on seiväshypyn kaltaisessa lajissa hyväksi mutta pitkä Murto omaa vartalotyypin johon paino tarttuu helposti ja jos niin käy niin voimaharjoittelua on syytä välttää. Nyt Murto näyttää olevan aika hoikassa kunnossa verrattuna siihen mitä hän oli muutama vuosi sitten. Uskon ja toivon että Wilma vähintäänkin ylittää SE-tuloksen tämän kauden aikana.

Elina Lampelan tarina talven 2015 jälkeen on ollut vähän erilainen kuin Wilma Murron. Murto on kuitenkin pariin otteeseen selvinnyt arvokisa-edustajaksi, saavuttamatta niissä kuitenkaan erikoisempaa menestystä. Lampela taantui neljän metrin hyppääjäksi, sai parhaimmillaan himmeämpiä mitaleita Kalevan Kisoista ja edustuspaikan Ruotsi-maaotteluun. Olikohan talvella 2017 kun Ouluhallissa oli yu-kisat, jututin siellä Lampelan valmentajaa. Tämä valmentaja kertoi että Elinalla ei ole ollut mitään pahempia loukkaantumisia talven 2015 jälkeen mutta hyppy ei vaan enää kulje kuten silloin. Edelleen kuulin että jos he tietäisivät ongelmaan syyn, he koittaisivat sen ratkaista mutta eivät tienneet. Lampela on kuitenkin jaksanut harjoitella sitkeästi ja jo kesä 2018 lupaili parempaa, silloin ylittyi 425. Viime kausi oli taas takapakkia mutta nyt hyppy tuntuu kulkevan paremmin kuin koskaan.

Lisäksi on mainittava että Elina Lampela on Oulusta. Elina Lampela voittaisi mitkä tahansa kauneuskilpailut (katsokaa vaikka googlen kuvahaulla) jos osallistuisi sellaisiin. Mutta Lampela osallistuu urheilukilpailuihin, ei kauneus-. Sanoisin että Lampelan kasvot ovat slaavilais-tyyppiset.

Vielä on mainittava että Someron seiväskisassa kolmanneksi sijoittui Saga Andersson tuloksella 405. Andersson on 20-vuotias ja hänen ennätyksensä on 442, tulos vuodelta 2017. Minä olen niin toivonut Sagalle menestystä enkä vähiten siksi että kyseessä on poikkeuksellinen yleisurheilija: Sagalla on tissit! Saga on muutenkin hyvännäköinen ja iloinen urheilija pääosin. Kun olen Sagan suorituksia seuraillut, olen aina katsonut että voisiko käydä niin että tissinsä pudottavat riman. En ole nähnyt näin tapahtuneen mutta pari kertaa on ollut aika lähellä. Toivottavasti myös Saga saa hypyn kulkemaan vielä tämän kauden aikana. On tässä penkkiurheilijalla kovasti jännitettävää.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu