Onkohan muilla sama ilmiö, vai onko tämä vain omaa mielen laulua…
Pimeä aika saa minut helposti käpertymään kotiin. Sisäänpäin. Vähän niin kuin luonto ympärillä – puut riisuvat lehtensä ja maailma hidastuu. Mutta samaan aikaan huomaan toisen, täysin vastakkaisen voiman: oudon vahvan kaipuun.
Lämpöön. Kosketukseen. Toisen hymyyn, joka näkyy ensin silmissä ja sitten vasta huulilla.
Hassua miten pimeys voi samaan aikaan viedä voimat ja herättää halun hakeutua lähelle.
Ja miten pienetkin asiat – käsi toisen iholla, hengityksen lämpö kaulalla – tuntuvat näinä kuukausina jotenkin… voimakkaammilta. Iho tuntuu reagoivan herkemmin, aivan kuin pimeys jättäisi tilaa aisteille nousta pintaan.
Kevään kiima on kiihkeää mutta erilaista. Silloin sytyttää valo, kesämekot ja muut. Pimeys nostaa toisenlaisia tuntemuksia.
Pimeään aikaan huomaan, että pelkkä kynnys ottaa yhteyttä kasvaa. Ehkä se on tämä vuodenaika: ajatuskin liikkeelle lähdöstä tuntuu hetkittäin raskaalta. Jopa se, tuleeko sitä lunta vai jäätävää tihkua juuri sillä kellonlyömällä, kun tapaamiseen pitäisi olla matkalla.
Mutta sitten kun uskaltaa…
Kun pääsee siihen hetkeen, jossa toinen on lähellä ja huoneessa on vain hiljainen hengitys ja pari kättä, jotka jo tietävät suunnilleen missä viipyä… Se muistuttaa, miksi näitä kohtaamisia kaipaa. Ja miten arjen harmaa pinta voi murentua kuin jää hellänlämpimän kosketuksen alla. Kosketus tuntuu talvella intensiivisemmältä. Halaus lämmittää enemmän.
Ja hetki jonkun kanssa… se voi olla pieni valonlähde kaamoksen keskellä.
Miten teillä?
Vetäytyykö pimeän ajan tuntu teidänkin sisälle — vai herättääkö tämä vuodenaika päinvastoin halun hakeutua toisen luo, tuntea iho vasten ihoa, hengitykset sekaisin ja hetki ilman kiirettä? Muuttuuko halu tai tapa kohdata? Tuntuuko läheisyys erilaista syksyn ja talven hämärässä? Onko tapaamisten sopiminen helpompaa vai vaikeampaa tähän aikaan vuodesta?
Entä PT:t, liikkuuko turska vai onko se pakkasen kangistamana syvällä odottamassa kevään koittamista?
Olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia. Tämä vuodenaika koskettaa meitä jokaista vähän eri tavalla — mutta ehkä meissä on enemmän samaa kuin arvaammekaan.
Pimeä aika saa minut helposti käpertymään kotiin. Sisäänpäin. Vähän niin kuin luonto ympärillä – puut riisuvat lehtensä ja maailma hidastuu. Mutta samaan aikaan huomaan toisen, täysin vastakkaisen voiman: oudon vahvan kaipuun.
Lämpöön. Kosketukseen. Toisen hymyyn, joka näkyy ensin silmissä ja sitten vasta huulilla.
Hassua miten pimeys voi samaan aikaan viedä voimat ja herättää halun hakeutua lähelle.
Ja miten pienetkin asiat – käsi toisen iholla, hengityksen lämpö kaulalla – tuntuvat näinä kuukausina jotenkin… voimakkaammilta. Iho tuntuu reagoivan herkemmin, aivan kuin pimeys jättäisi tilaa aisteille nousta pintaan.
Kevään kiima on kiihkeää mutta erilaista. Silloin sytyttää valo, kesämekot ja muut. Pimeys nostaa toisenlaisia tuntemuksia.
Pimeään aikaan huomaan, että pelkkä kynnys ottaa yhteyttä kasvaa. Ehkä se on tämä vuodenaika: ajatuskin liikkeelle lähdöstä tuntuu hetkittäin raskaalta. Jopa se, tuleeko sitä lunta vai jäätävää tihkua juuri sillä kellonlyömällä, kun tapaamiseen pitäisi olla matkalla.
Mutta sitten kun uskaltaa…
Kun pääsee siihen hetkeen, jossa toinen on lähellä ja huoneessa on vain hiljainen hengitys ja pari kättä, jotka jo tietävät suunnilleen missä viipyä… Se muistuttaa, miksi näitä kohtaamisia kaipaa. Ja miten arjen harmaa pinta voi murentua kuin jää hellänlämpimän kosketuksen alla. Kosketus tuntuu talvella intensiivisemmältä. Halaus lämmittää enemmän.
Ja hetki jonkun kanssa… se voi olla pieni valonlähde kaamoksen keskellä.
Miten teillä?
Vetäytyykö pimeän ajan tuntu teidänkin sisälle — vai herättääkö tämä vuodenaika päinvastoin halun hakeutua toisen luo, tuntea iho vasten ihoa, hengitykset sekaisin ja hetki ilman kiirettä? Muuttuuko halu tai tapa kohdata? Tuntuuko läheisyys erilaista syksyn ja talven hämärässä? Onko tapaamisten sopiminen helpompaa vai vaikeampaa tähän aikaan vuodesta?
Entä PT:t, liikkuuko turska vai onko se pakkasen kangistamana syvällä odottamassa kevään koittamista?
Olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia. Tämä vuodenaika koskettaa meitä jokaista vähän eri tavalla — mutta ehkä meissä on enemmän samaa kuin arvaammekaan.


No ehkä muutakin! ( 57 - 70 - 105 - 85 )