Osa 3
Aamuhämärässä juuri ennen auringonnousua Sofia astui kirkkoon. Viileä kirkko on hämärä, vain muutamia kynttilöitä palaa siellätäällä. Sofia kuuli vain omat askeleensa kävellessään kivilattialla kohti alttaria. Hänen viimeisiä askeleitaan vaimensi paksu matto kun hän kävi polvilleen alttarikaiteen ääreen. Hän nojasi kaiteeseen rukousnauha käydessään ja odotti.
Hänen selkänsä takana ovi narahti jossain vasemmalla puolella, ja hän teki juuri niin kuin isä Johannes käski, ja pysyi paikallaan. Hän tunsi isän katseen selässään painaessaan päänsä. Hän yritti rukoilla, ja alku menikin hyvin, mutta sitten hänen ajatuksensa alkoivat harhailla. Isä Johanneksen sinisiin silmiin, tämän vahvoihin käsiin, siihen miten hän punastuu kun heidän katseensa kohtaavat. Hän tunsi pikkuhousujensa kostuvan, ja mietti, että tämä oli jo vähän liikaa jopa häneltä.
Isä Johannes seisoi sakastin ovella ja katseli vaatimattomaan valkoiseen mekkoon pukeutunutta Sofiaa, polvillaan alttarilla, tottelevaisena ja niin viattoman oloisena. Himo ja halu valtasivat hänet ja hän veti syvään henkeä. Hän ei aikoisi nyt langeta, hän pysyisi asiallisena, siitä huolimatta, että hän tunsi huolestuttavaa jäykistymistä housuissaan.
"Tule" isä Johanneksen lämmin, hiljainen sana kaikui kirkossa. Se ei ollut käsky, eikä pyyntö, vaan jotain siltä väliltä.
Sofia nousi ylös ja kääntyi kohti ääntä. Hän näki isän seisovan sakastin ovella mustassa paidassaan, mutta ilman valkoista merkkiä joka hänellä aina oli kauluksessaan. Hän ei ollut alttarilla, eikä hän ollut virassaan, hän oli vain... Hän itse.
Heidän katseensa kohtasivat vain hetkeksi, kun isä astui sivuun ovelta, jotta Sofia pääsi astumaan sisään pieneen sivuhuoneeseen. Huoneessa tunnelma oli pehmeämpi ja hiljaisempi, siellä oli yksinkertainen puupöytä ja puinen risti seinällä. Huone tuoksui suitsukkeelta ja vanhalta paperilta.
Isä sulki oven, ei lukinnut, mutta raskas kolahdus tuntui lopulliselta. "Istutko?" Se ei ollut käsky... mutta siihen oli vain yksi oikea vastaus.
Sofia nyökkäsi ja istui puisen pöydän ääreen. Isä katsoi häntä nyt lähempää ja hänen halunsa vain voimistui kun hän näki, että Sofialla ei ollut rintaliivejä mekon alla. Hän näki vain aavistuksen kovettuneista nänneistä, johtuiko se viileästä ilmasta vai jännityksestä heidän välillään, sitä isä ei osannut sanoa.
Isä seisoi hiljaa ja katsoi Sofiaa pitkään. Ei ristiä, ei lattiaa, vain häntä.
"Kerroit eilen, että halu viipyi sinussa... Tänään haluan, että jäät siihen pidemmäksi aikaa."
Sofia ei vastannut mitään. Hänen hengityksensä oli tasainen mutta hänen viaton, odottava, kysyvä katseensa tuntui polttavalta.
"Miten, isä?"
Isä Johannes käveli lähemmäs, mutta ei aivan viereen, ja laski kätensä pöydälle heidän väliinsä. Tuolin jalat narisivat lattiaa vasten kun hän veti sen esiin.
"Kuvittele se hetki, se tunne, se, mitä et tehnyt." Isä sanoi ja istui tuoliin kasvot Sofiaa kohti. Vaikka he olivat kauempana toisistaan nyt, kuin rippikopissa, heidän katseensa kohtasivat pöydän yli ilman ritilää ja isän hengitys salpaantui. Hän teki kaikkensa hillitäkseen itseään, mutta tiesi samalla menevänsä aivan liian pitkälle.
"Nyt, tuo se tähän. Istu. Tunne. Älä tyydytä, älä karkota. Pysy siinä." Isä katsoi Sofiaa silmiin pitäen ilmeensä neutraalia. Sofian sydän hakkasi rinnassa ja hän tunsi miten hänen pikkuhousunsa kastuivat vain lisää. Hän nyökkäsi.
"Katsot minuun, mutta et puhu siitä. Hengität etkä anna sille nimeä. Ja minä... Olen tässä."
