[Granado]

Katselin joululeffana Amelien. Olisin halunnut katsoa sen jo viime viikonloppuna, mutta en löytänyt sitä omasta elokuvahyllystäni. Ilmeisesti olen antanut Blu-rayn lainaa jollekin ystävälleni, joka ei elokuvaa ole sitten palauttanutkaan. Mutta onneksi se oli eilen ilmestynyt Viaplayn tarjontaan. Saturoiduin päävärein kerrottu satumainen tarina kertoo ujosta nuoresta naisesta, joka levittää taianomaisesti onnea ympärilleen, mutta ei uskalla tavoitella omaa onneaan. Kuvankaunis Pariisin Montmartre, suloinen Audrey Tautou ja Yann Tiersin kaihoisa musiikki kruunaavat humanistisen hyvänmielen elokuvan.

Amelien Pariisi on juuri sellainen, jona minä Pariisin haluan muistaa nuoruuteni interraileilta. Amerikkalainen kulttuuri ei ollut silloin vielä rantautunut omasta kulttuuristaan ja kielestään ylpeään Ranskaan. Nykyisessä turisteja tungeksivassa Pariisssa Moulin Rougekin on lähinnä kuin joku McDonald`s. En oikein kannata sellaista keinotekoista digitaalista kikkailua elokuva tekemisessä, mutta on pakko myöntää että Ameliessa se on onnistunut. Ohjaaja ja lavastajat sekä tietokoneillaan kikkailevat digitalistit ovat parannelleet Montmartren ilmettä siivoamalla elokuvan kuvauspaikoilta autot ja graffitit, ja jopa mainokset on poistettu tai korjattu elokuvan värimaailmaan paremmin sopiviksi. Amelien kohdalla on pakko sanoa, että siunattu teknologia.

Amelie tekee myös kunniaa monille Montmartren ranskalaistaitelijoille. Oman osansa saa impresssionistinen taidemaalari August Renoir ja hänen poikansa elokuvaohjaaja Jean Renoir. Kuten myös Montmartren elokuvaohjaajat Marcel Carne ja Rene Clair. Amelien alakerran naapurissa asuu erakoitunut vanha taitelija, joka maalaa samasta August Renoirin taulusta uuden version joka viikko, koska ei mielestään tavoita Renoirin taulun päähenkilön katsetta. Onnellisuutta ympärilleen kylvävälle Amelielle vanha viisas mies neuvoo suuren viisauden vertauskuvalla: "Sinä odotat kovasti pyöräilyn Ranskan ympäriajoa, mutta sitten kun se lopulta alkaa, niin huomaat kohta että se on jo ohi". Eli carpe diem. Amelie rohkaisee itsensä ja ilmaisee salaiselle rakkauden kohteelleen tunteensa suoraan. Loppu on sitten sitä jouluelokuvaa  .

[Kunigazz]

Dark Shadows

[Mustelmann]

The Vanishing

Jonnekin 1900-luvun alkuun sijoittuvassa elokuvassa kolme miestä aloittaa työt sumuisella majakkasaarella, jonka rantaan ajautuu eräänä päivänä neljäs mies ja lukittu kirstu. Sen sisällöstä kehkeytyy riita, joka eskaloituu lopulta väkivallaksi. Sen jälkeen istutaan pöydän ääreen miettimään, että mitäs nyt tehdään ja sitä mietintää sitten riittääkin. Elokuva luisuu väistämättä tylsyyteen, kun juuri mitään ei tapahdu, mutta on niitä huonompiakin mysteerijännäreitä nähty.

[AnniAuringonkukka]

Jouluna katsoin Myrskyluodon Maijan. Hieno ja koskettava kuvaushan tuo on, varsinkin kun perustuu aika pitkälti Myrskyluoto-kirjailijan omiin kokemuksiin.

Nytpä tiedän myös millaiset tarinat on luoneet mielikuvaa alati raatavasta, pohjoismaisesta yksinpärjääjänaisesta.

[Mustelmann]

Delirium

Aavemaisessa kartanossa alkaa tapahtua outoja, kun vankimielisairaalassa parikymmentä vuotta viettänyt päähenkilö palaa kotiinsa. Hänen pitää suoriutua kuukauden mittaisesta koeajasta, jonka aikana kodista poistuminen on kiellettyä, tai hänet viedään takaisin pöpilään. Jättimäisessä kartanossa yksin asuminen ei tee hyvää hauraalle pääkopalle ja niinpä koeajasta syntyy melkoinen koettelemus.

Mielenterveysongelmat kauhun lähteenä eivät ole enää kovinkaan uusi idea, eikä tämäkään leffa saa aiheesta paljoa aikaiseksi. Jotain hyvää löytyy, mutta myös paljon keskinkertaista. Oma leffavuoteni loppuu siis välttävissä tunnelmissa, mutta ei se mitään, ensi vuosi on toivottavasti parempia leffaelämyksiä täynnä.

[BrockLanders]

Jouluna katsoin Myrskyluodon Maijan. Hieno ja koskettava kuvaushan tuo on, varsinkin kun perustuu aika pitkälti Myrskyluoto-kirjailijan omiin kokemuksiin.

Nytpä tiedän myös millaiset tarinat on luoneet mielikuvaa alati raatavasta, pohjoismaisesta yksinpärjääjänaisesta.

Jos aihe menneen maailman majakanvartijoista kiinnostaa, niin suosittelen myös tsekkaamaan "The Lighthouse" (2019) leffan. Ohjaaja Robert Eggers on paremmin tunnettu kauhuleffoista (Witch ja Nosferatu), mutta tuo on enemmän psykologinen draama eristyksissä olevista ihmisistä. Pääosassa Willem Dafoe, joka suoriutuu aina luotettavasti.
 

[BrockLanders]

Vaika Purplen klassisimmassa kokoonpanossa kuuluukin olla Ian Gillan superkeuhkoineen, mutta heidän yksi parhaista biiseistä tuli äänitettyä David Covardalen (whitesnkae) ja Glenn Hughesin (Rainbow) aikana:

https://www.youtube.com/watch?v=sphEjqtik7w&list=RDsphEjqtik7w&start_radio=1
(Deep Purple - Burn)

[BrockLanders]

^ Piti mennä "Nyt soi" ketjuun.

[Kankimies]

Ei nyt leffa, vaan tv-sarja- HBO Maxilta innostuin seuraamaan saksalaista crime noir -sarjaa Babylon Berlin. Kaikki neljä tuotantokautta löytyy suoratoistosta. Juuri neljättä aloittelen. Onpahan kerrassaan upea sarja. Tuotantoarvot huipussaan. Sarja kattaa 1920-1930 -lukujen vaihteen. Sarjassa seurataan Berliinin rikospoliisin työtä. Vastaan tulee mitä erilaisimpia henkirikoksia. Kaupungin kaduilla keskenään tappelevat kommunistit ja Adolf Hitlerin kansallissosialistit. Weimarin tasavalta natisee liitoksistaan.

Sarjan näyttelijätyö ja käsikirjoitus on loistavaa tasoa. Tunnelmaa voisi leikata ja levittää leivän päälle sellaisenaan. Aivan upeaa seurattavaa. Ja näyttelijät osaavat hommansa. Arvosana 10/10.

[Stands]

Pimeän uhka (Pitch Black)

Tällä leffalla on jonkun näköinen kultti maine eikä syyttä.
B-luokan raina, mutta silti tässä on todella hyvä tunnelma ja käsikirjoitus.
Tämähän nosti Vincent ”Vin” Dieselin suuren yleisön tietoisuuteen.

Itse pidän leffasta todella paljon ja se löytyykin kokoelmasta.
4/5

[Mustelmann]

Under Siege 2: Dark Territory

Kahden miehen leffakerhomme kokoontui eilen ja oluen siemailun oheen valikoitui katsottavaksi Steven Seagalin parhaimmistoon kuuluva toimintapläjäys, joka tunnetaan myös nimellä Kaappaus raiteilla. Ykkönen oli molemmille sen verran tuttu, että päätimme katsoa jatko-osan, jonka olen itse nähnyt vain kerran aikaisemmin.

Juoni on yksinkertainen ja mukailee tietysti ensimmäistä leffaa, jossa terroristit kaappaavat sotalaivan. Tällä kertaa roistot ottavat haltuunsa liikkuvan junan, jonka kyydissä sattuu olemaan myös herra Rybak sukulaistyttöineen. Raajoja murretaan mukavasti ja lopussa tarjoillaan massiivinen bensaräjähdys, kuten vanhoina hyvinä aikoina oli tapana.

[joey_t]

Kulkurin valssi. Varmasti on yksi suomalaisen elokuvahistorian tunnetuimmista ja rakastetuimmista teoksista mutta no joo. Aika raskasta katseltavaa. Lisäksi Tauno Palon lauluääni on huonompi kuin muistinkaan.

[Lifti]

Gene Hackmanin ryöstö eli the heist. Olen aina tykännyt Hackmanicta ja sen jälkeen kun mies siirtyi iästä ikuisuuteen,  olen katsellut hänen elokuviaan uudestaan.

Tämä oli ihan menevä ryöstöleffa ja upea näyttelijäkaarti.

[RobertLey]

"Nuremberg" v 2025 - (minkä vuoksi amerikkalaisittain väännetty nimi Suomessa?) tuli käytyä katsomassa leffateatterissa. Traileri johti taitavasti harhaan; "historiallisesta oikeussalidraamasta" puhuttiin, mutta tuntui kuin olisi katsellut pula-ajan Tarantinoa - erotuksella että Tarantinon leffat ovat onnistuneita huumorinsakin puolesta. Tämä oli tämän päivän nuorelle yleisölle tehtyä viihdettä, tai osoitus siitä ettei valtameren takana ole ymmärretty eurooppalaisesta kulttuurista juuri mitään 80 vuoden aikana. - Erotuksena lukuisiin aikaisempiin tekeleisiin tässä oli, että NL:n tuomaristo ja syyttäjät oli ymmärretty jättää lähes kokonaan pois - surkuhupaisaa niiden esiintyminen oli tietysti jo silloin, sittemmin ja tähänkin maailmanaikaan.

Russel Crowe nyt näytteli Göringiä niin hyvin kuin osasi ja saakin varmaan kiitosta, ei kai siinä. Mutta ei "silmissä" (niiden käyttöä oli nimenomaan kehuttu) itseään Hermannia ollut. Oli kuten Russel Crowe näyttelemässä tanakkaa, vanhenevaa amerikkalaista linnakundia - alku oli lupaava kyllä; siinä jo ajatteli että jos Crowe puhuu koko elokuvan edes enimmäkseen saksaa niin olisi hatunnoston arvoinen paikka mutta ei. Tässä yhteydessä on mainittava, että toki Göring oikeassa elämässä ymmärsi englantia melko hyvin ja puhuikin sitä kankeasti, mutta sanavarasto oli silti sen verran pientä ettei olisi kyennyt käymään tähän rainaan päähenkilöksi pistettyä psykiatri Douglas Kelleytä vastaan niitä vuoropuheluita mitä kävivät milloin tulkki Triest ei ollut paikalla - korttipeleistä puhumattakaan. Toista tulkkia ja jo Mondorfissa (Nurnbergin tulevien syytettyjen ensimmäinen kokoamispaikka 1945) palvellutta John Doliboisia ei edes mainittu.
Skottitaustainen Brian Cox, pitkän linjan näyttelijä niin West Endin kuin Broadwaynkin teatterilavoilta omasi aikanaan moninkertaisesti enemmän karismaa Valtakunnanmarsalkkana Nurnbergissä - koska puhui brittienglantiaan sortumatta "Ja, I was the second man..."-tyyliin.

Amerikkalaiset ovat aina halunneet jostain syystä tuoda tässä aiheessa esille oikeudenkäynnin pääsyyttäjän herran Jacksonin, miehen, jolla ei ollut edes tehtävään määrättyä pätevyyttä toisin kuin englantilaisilla ja ranskalaisilla syyttäjäpuolen miehillä ja oikeuden tuomareilla. Oli vain yksi Rooseveltin koneiston pyrkyri, joka epäonnistui (tätä osuutta on elokuvissa aina vähätelty ja pienennetty - niin tässäkin) yrittäessään kuulustella Göringiä. Brittien Sir Maxwell-Fyfe kyllä "pelasti" tilanteen, mutta ei niin nopeasti kuin tässä filmissä eikä niillä argumenteilla - todellisuudessa herra pääsyyttäjä Jackson sai jonkinasteisen hermoromahduksen Göringin kuulustelun yhteydessä, lähti tauolle kunnes palasi syyttämään Saksan Valtakunnanpankin entistä johtajaa Hjalmar Schachtia jonka yhteydessä paljasti tietämättömyytensä mm Versailles'n rauhansopimuksen yksityiskohdista vaikka olikin mielellään muissa "oikeussslipuheissaan" vedonnutkin niihin. Schacht muuten oli tuotu oikeudenkäyntiin suoraan saksalaisesta keskitysleiristä ja sai Nurnbergissä vapauttavan tuomion ja eli yli 90-vuotiaaksi nauttien arvostusta kotimaassaan ns talousnerona. Älykkäänä miehenä Schacht ymmärsi Jacksonia; amerikkalaiset sekoittivat lööppijulkisuuden maailmanhistoriaan ja Jacksonin oli vietävä roolinsa loppuun silloisena medialemmikkinä, mutta kun Nurnbergin oikeudenkäynti unohtui, unohtui myös herra Jacksonkin nopeasti eikä hänestä tullut koskaan Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomaria.

Albert Speerin kanssa herra Jackson onnistui parhaiten sillä tämä oli kaikin puolin helppo "hyvis" pahisten joukosta. Lisäksi Speer oli vaivihkaa antanut ymmärtää, että halusikin nimenomaan Jacksonin syyttävän häntä ja tuli vastaan syyttäjäpuolta entisten työtoveriensa kustannuksella. Jacksoniin tämä upposi ja Speer selvisi 20 vuodella Spandaun vankilaa.

No niin noh... elokuvassa näistä ei nyt ole, koska raina perustuu lähes pelkästään Jack El-Hain kirjaan "Göring ja psykiatri" joka tuli luettua ensin viitisen vuotta sitten ja viime syksynä uudelleen. Valitettavaa että lähdeaineistona käytetään yhtä elämänkertateosta. Sen mukaan Kelley opetti sodan jälkeen psykiatriaa mm Berkeleyn yliopistossa sekä toimi myöhemmim kriminologian konsulttina Berkeleyn poliisille, otti iltaisin kaljakännit Pabst Blue Ribbonista, oli kotityranni perheelleen ja nappasi uuden vuoden päivänä 1958 erään vanhentuneen syanidikapselin raivokohtauksensa päätteeksi vaimonsa, lastensa ja isänsä nähden. Hän oli tuolloin 45-vuotias.

On kyllä melko varmaa, että Kelley pääsi pisimmälle haastatellessaan ja testatessaan Kolmannen Valtakunnan entisten johtomiesten älykkyyttä ja luonnetta. Kyllä Göring hänestä piti ja osasi käyttää hyväkseen koska taisi huomata amerikkalaisen kuuluisuudentarpeen. Hän teki mm syytetyille ensimmäisenä Rorschachin musteläiskätestit joista elokuvassa on väännetty huumoria. Kelleyn seuraaja, psykiatri Gustave Gilbert edusti niitä joita syytetyt arvostaneet kovinkaan korkealle koska epäilivät tämän puolueettomuutta - eivätkä täysin aiheettomasti. Hans Fritzsche (yksi kolmesta vapautetusta syytetystä) totesi, että ymmärsi Gilbertin peittelemättömän vihan perusteet, joskaan ei hyväksynyt. Sen sijaan viimeisenä saapunut Leon Goldensohn oli ehkä psykiatri/psykologeista ammattimaisin; siinä missä Kelley oli maineeseen pyrkivä ja huomion hakuinen tyyppi, Gilbert avoimen tuomitseva niin Goldensohn keskittyi ensisijaisesti kuuntelemaan mitä yksinäisselleissä olevilla miehillä oli kerrottavaa menneisyydestään, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta - joka kymmenellä päättyi hirteen ja Göringillä omanlaiseensa temppuun jota edes Kelley ei ollut osannut odottaa.

Hans Fritzsche muisti viimeisen tapaamisensa Göringin kanssa jolloin tämä oli juuri saanut kuulla oman tuomionsa. Göring puristi Fritzschen kättä niin hyvin kuin käsiraudoiltaan pystyi, lausui täysin tyynellä ja sydämellisellä äänellä: "Olen iloinen, että Teidät on vapautettu. Meillä oli Teidän tapauksestanne todella huono omatunto."

Sen jälkeen Göring kääntyi muihin päin, kumarsi sotilaallisesti heille ja poistui vartijan mukana vankilaan, selliinsä.

[Mustelmann]

White Noise

Aika kädenlämpöisessä kauhuelokuvassa mies menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa ja jää yksin pienen poikansa kanssa. Mies saa tilaisuuden ottaa yhteyttä tuonpuoleiseen kuvaputkitelkkarin valkoisen kohinan kautta ja kuten arvata saattaa, rajan takana on kuolleen vaimon lisäksi muitakin. Niinpä mies saa kiusakseen kolme aavetta, joilla on pahat mielessä.

Ei tästä paljoa käteen jäänyt. Pääroolia esittävä Michael Keaton on hyvä näyttelijä, mutta hänelle on annettu vuorosanoja vain muutaman lauseen verran. Enimmäkseen hän vain katselee hämmentyneenä ympärilleen tietämättä mitä tehdä. Tylsä elokuva, joka ei nappaa mukaansa tarinallaan eikä tunnelmallaan.