Mä en oo Pasolinin muita elokuvia kattonu, hieman plärännyt ja todennut että näissä on kyllä jotain niin mielenkiintosta, samaistuttavaa ja inhimillistä. Ihan jo tän aikakauden takia, tosi harvoja tän päivän elokuvia käyn katsomassa muutenkaan. Eri aikakauden elokuvat vie vähän erilaisiin sfääreihin, vähänku sellanen trippi, ja tykkään ite sellasesta päräyttävän päättömästä sekamelskasta ennemmin kuin liian ennalta arvattavista pakolla väännetyistä ylimaskeeratuista, huolella brändätystä elokuvasta. Ehkä jonkunnäkönen dopamiinivaje ja adrenaliinikoukku selittää tätä.
Onko jotain mitä erityisesti suosittelisit?
Minusta elokuva on kaikista eri taidemuodoista se kiehtovin. Elokuvassahan yhdistyy oikeastaan monet eri vanhat taidemuodot: runous, proosakirjallisuus, draamakirjallisuus ja teatteritaide, klassinen musiikki ja ooppera (useimmat kuuntelevat klassista musiikkiakin vain lähinnä elokuvien taustamusiikkina), maalaus- ja veistostaide, valokuvaus...Elokuva on hyvin demokraattinen taidemuoto ja se reagoi todella nopeasti kaikkiin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja tekniikan kehittymiseen. Lisäksi elokuva on suuri viihdebisnes. Siinä pyörii valtavat rahat ja kassamagneettien myötä rahaa heruu aina myös kokeellisemmallekin elokuvalle ja indie- tuotannolle. Hyvä elokuva voi olla myös suuri taloudellinen menestys, kuten esim. Francis Ford Coppolan (joka oli hyvä kossuryyppykaverini laavulla Sodankylän elokuvajuhlilta vuonna 2002) hieno Kummisetä trilogia. Elokuva on kyllä demokraattinen taidemuoto, kun Lumieren veljekset esittivät 28.12.1895 maailman ensimmäisen elokuvanäytöksen Pariisin Grand Gafessa, niin Suomessa ensimmäinen elokuvanäytös järjestettiin jo vuonna 1896. Ja ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva komedia Salaviinanpolttajat tehtiin vuonna 1907.
Katselin vasta taas Roman Polanskin eurooppalaisen varhaistuotannon Veitsi vedessä, Inho ja Cul-De-Sac- Umpikuja. Polanski teki ne Puolassa, Ranskassa ja Englannissa 1960-luvun alussa ennen kuin muutti Yhdysvaltoihin. Nämä Polanskin elokuvat ovat perusteemoiltaan samanlaisia: niissä toistuvat pieni eristynyt tapahtumapaikka, valtakamppailut, sorto, alistuminen ja nöyrtyminen. Ostin nämä kolme elokuvaa sisältävän DVD- boxin pari vuotta sitten Tampereen Elokuvadivarista. Varsinkin se Umpikuja on suuri suosikkini. Yksi parhaista elokuvista mitä olen koskaan nähnyt.
Saattaisit tykätä myös Federico Fellinin elokuvista. Fellini on jotain täysin omaa luokkaansa elokuvaohjaajana. Fellini on koko Italia, sen ihmiset ja vuosituhantinen historia sekä kulttuuri. Oma suuri suosikkini on Amarcord. Äskenkin mietin, kun makoilin mökkirannassa riippukeinussa Ison vaahteran lehtien suojatessa auringonpaisteelta, että pitäisiköhän minun matkia Amarcordin Theo- setää, joka on tuotu hullujenhuoneelta (koko porukan viisain mies) perhejuhliin, ja kesken sukupäivällisen Theo- setä kyllästyy siihen lätinään ja nousee korkealle puuhun ja alkaa kailottaa sieltä kovalla äänellä, että "Voglio una donna" ("Haluan naisen"). Theo- setä ei suostu laskeutumaan puusta alas tai lopettamaan kailottamistaan, vaan heittelee häntä alas noutamaan tulleita miehiä tammenterhoilla. Vasta hullujenhuoneelta apuun tullut henkilökunta saa Theo- sedän alas puusta. Ja Theo- setä viedään takaisin hullujenhuoneelle. En kyllä ymmärrä että minkä takia.
Ja koska Ranska on elokuvan kotimaa, niin suosittelen vaikka Jean Renoirin (impressionistien maalaustaiteen mestarin taidemaalari August Renoirin poika) hienoa kolmiodraamaa La Bete humaine (Ihmispeto 1938), mikä elokuva löytyy myös Netflixistä. Francois Truffautin ensimmäistä elokuvaa 400 kepposta (1960). Se on elokuvahistorian paras kuvaus siitä kipeästä lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa elävän perheessään yksinäisen pojan elämästä. Ja Jean-Luc Godardin ensimmäinen ohjaustyö Viimeiseen hengenvetoon samalta vuodelta on hieno. 400 kepposta ja Viimeiseen hengenvetoon aloittivat sen ns. uuden aallon maailman elokuvahistoriassa, mikä mullisti kaiken elokuvakerronnan. Toki muukin Truffautin ja Godardin elokuvatuotanto on laadukasta ja hyvää.
Ranskalaiset rikoselokuvat ovat suuria suosikkejani. Etenkin kaikki Jean-Pierre Melvillen elokuvat ovat todella hienoja. Varsinkin Ilmiantaja (1962), Punainen ympyrä (1970) ja Yön sudet (1972) tulee katsottua aina uudelleen ja uudelleen. Punainen ympyrä on minun suuri suosikkini. Melvillen rikoselokuvissa rikoksia ei selitetä pohjoismaalaisen nordic noirin tapaan millään yhteiskunnan epätasa-arvoisuudella tai muulla huonoosaisuudella, vaan Melvillen rikollisille rikosten tekeminen on ammatti. He ovat lähinnä sellaisia keskiluokkaisia miehiä, jotka ovat valinneet rikosten tekemisen ammatikseen. He ryöstävät pankkeja ja jalokivi- sekä kultasepänliikkeitä. He ovat ammattimiehiä ja väkivaltaa kohdistetaan ainoastaan kilpaileviin rikollisjengeihin, jos saaliin jakamisesta tulee erimielisyyksiä. Pyssy ei ole peniksen jatke. Poliisit ja etsivät ovat myös ammattimiehiä, joidenka työ on ottaa rosvot kiinni. Siinä ei ole mitään negatiivisia tunteita mukana. Päinvastoin siinä on mukana molemminpuolista kunnioitusta. Ja poliisit käyttävät oikeastaan ihan samoja metodeja ja menetelmiä vasikkoineen, lahjuksineen ja ilmiantajineen kuin rosvotkin. Melvillen elokuvissa on jotain äärimmäisen tyylikästä amerikalaiseen pyssynpaukutukseen verrattuna.
