Niin usein vähän niinku jokaisen aiheen yhteydessä kyl tulee tunne että katuvalojen loisteen ulkopuolella ei sais olla ja tapahtua yhtään mitään nykyään, täällä ollaan täysin kakkosluokan kansalaisia,joitten vaan toivotaan olevan hiljaa ja kuolevan sukupuuttoon. Kakarana oloa kun muistelee,niin täälläkin kiersi myymäläauto, muutaman kerran kerkesin papsun kanssa käymään ennen kun senkin kiertäminen loppu,oli se pikkujässikälle tapahtuma,vieläkin muistaa sen sisustuksen siitä vanhasta volvosta,mut kuitenkin, eikös voisi tollasen kiertävän auton laittaa liikkeelle syrjäkylien yksinäisten avuksi,vaikka linkusta penkit pois ja sohvat seinien vierelle,vaikkapa yks pysäkki per kylä ja parisen tuntia parkissa,vois yksinäiset rennosti istuksia ja haastella tai sitten kirjastoon sohva nurkkaus,kirjasto sentään vielä löytyy, kirjasto autokin kuljeksi aikoinaan,mut ensin taisi loppua löpö ja sitten jonkin ajan kuluttua kuski kuoli,loppui sitten sekin homma.
Kesällä tein hakemuksen punasen ristin ystävä palveluun,ois ollu mahollista yhestä neljään kertaan kuussa tavata jonkun henkilön kanssa...päivät kului,pikkuhiljaa toiveikkuus hiipu ja kolmisen kuukautta odottelua,niin ilmotettiin,ettei oo ketään tarjota.
Kosketuksen tärkeydestä, ekalla hupakko reissulla,vaikka kaikki oli uutta,niin raavaalta äijältä meinas päästä itku,kun vierekkäin aluksi istuttiin sohvalla ja toinen laittoi käden niskan taakse hartioille ja liikutti vaan rannetta senverran,että tunsin sormien liikkeen olkapäällä,sillä hetkellä tajusin,mitenkä tärkeää kosketuksen aistiminen on.
Yksinäisyys on minusta surullisinta ja minusta pahin piilevä kansantauti. Itse nuorempana sairaalassa ollessani mietin usein, että jos ihmiskontakteja olisi enemmän, ei kukaan joutuisi siellä olemaan pitkiä aikoja. Useasti sanonutkin nykyään, että kumpa voisi käydä silittämässä potilaita sairaalassa, että pääsisi nopeammin kotioloihinsa.
Mutta läheisyyttä pitää myös osata pyytää ja vastaanottaa. Silloin hyöty on suurin, kun tunnistaa, että tämä on minulle tärkeää.
Ensinnäkin luulen että suurissa kaupungeissa yksinäisyys on joka tavalla laskien yleisempää kuin "katuvalojen loisteen ulkopuolella"
Ottaa sydämestä kun lukee Neean kirjoituksia silittämisestä, halaamisesta ja maalaisen ylläolevan lainauksen viimeinen osio
Kriisipuhelimessa ei jää epäselväksi mikä on se suomalaisten suurin ongelma; Raha, päihteet ja muut jäävät kaikki yksinäisyyden taakse!
Olen monta yötä valvonut miettien illan viimeistä soittajaa, surrut tuntemattoman puolesta.
Neea on varmasti oikeassa siinä että jos lähtee myymään vain läheisyyttä, saattaa tulla muutoksia mieltymyksiin mutta tässä voisi hyvinkin olla
ideaa, ajatusta toimivalle bisnkekselle,ihan vilpittömästi.
En ainakaan itse tuomitsisi sitä että "joku" vaan halaa, silittää ( Nää on sielunhoitoa, hei!) ja siitä veloittaa?
Itseltä kerran soittaja kysyi eikä meinannut uskoa että olen vapaaehtoisesti, ilman korvausta siellä luurissa.
Joku on kysynyt meriittejä, monenlaista haastajaakin olen kohdannut ja aina sanonut olevani kokemusasiantuntija, ihminen enkä yhtään enempää.
Maalaiselle sanoisin että jos tuntee että on voimia ja halua niin kyllä syrjäseudullakin voi alkaa toimimaan näissä jutuissa.
Neealle sanon vain että haluan tulla sinun halattavaksi, ilman housuja, onhan seksikin iloinen asia
