Aiemmin pohdin täällä sitä, mitä tapaamisen jälkeen oikeastaan jää ihmisen mieleen. Nyt runsaat 48 h vakkarin tapaamisen jälkeen huomaan palaavani samoihin ajatuksiin syvällisemmin.
Ensimmäinen asia, joka seuraa mukana pitkään, on se miltä toinen tuntui iholla.
On hämmästyttävää, miten jotkut kosketukset eivät ole vain kosketuksia, vaan ne jäävät kehoon kuin jälkikaiut. Sellainen lämpö, joka muistuu mieleen vielä päiviä myöhemmin, kun vetää takin päälle tai istuu työpöydän ääreen.
Ei mitään liian äänekästä — enemmänkin hienovarainen, mutta jatkuva muistutus siitä, että joku osasi koskettaa täsmälleen oikealla tavalla.
Ja sitten se hymy.
On hymyjä, jotka näkee vain sillä hetkellä… ja sitten on sellaisia, jotka jäävät näkökenttään vielä jälkeenpäin, kun ajatukset ajelehtivat päivän keskellä. Vakkarin hymy oli jälkimmäistä sorttia. Pehmeä, kutsuva ja juuri sellainen, että sen muistaa vielä kauan senkin jälkeen, kun ovi on jo sulkeutunut ja vilkas arki imaissut takaisin pyörteeseensä.
Mutta ehkä voimakkain vaikutus tuli siitä, miten tapaaminen katkoi arjen.
Kun on viikkoja juossut aikataulusta toiseen, on hämmentävää huomata, kuinka jonkun seurassa mieli voi yhtäkkiä rauhoittua niin täydellisesti. Se teki jotain hyvää. Rentoutti sellaiselle tasolle, jota ei itse olisi osannut saavuttaa.
Ja ehkä se onkin se jälkifiilis, joka jää pitkäksi aikaa: tunne siitä, että tuli hetkeksi kannatelluksi. Niinpä taas huomaan miettiväni, että tapaamisessa tärkeintä ei ole vain se, mitä tapahtuu siinä hetkessä, vaan kaikki se, mikä seuraa mukana vielä sen jälkeen.