[FortySexN2]

Ukrainan sodasta palanneet miehet tuhlaavat rintamalla ansaitsemansa rahat viinaan, huumeisiin ja huoriin. Eivät perheeseen tai tulevaisuuden rakentamiseen. Raha muuttuu näkyväksi kulutukseksi, joka tarjoaa hetken nautinnon tai sosiaalista arvostusta.

Hieman sama ilmiö, kun eräs tuttu kertoi venäläisestä autonkuljettajastaan, jonka asunto oli palanut. Kun äijä sai taloudellista apua ja auton käyttöönsä, rahat eivät menneet kodin rakentamiseen vaan kalliin kellon ja sormuksen ostoon. Itselleen.

Taustalla on varmaan muutama tekijä.
Venäjän historia on opettanut, että säästöt voivat kadota yhdessä yössä jonkun uuden asetuksen tai kriisin myötä. Siksi kannattaa kuluttaa heti, ennen kuin rahat menettävät arvonsa.
Kallis kello, auto tai pröystäily kertovat muille, että ihminen on selvinnyt ja menestynyt.
Sitten tietysti, sodasta selvinneet varsinkin ovat oppineet, että huomisesta ei ole tietoa ja etsivät nopeaa helpotusta, eivät pitkäjänteisiä ratkaisuja.

Se, mikä suomalaisesta näyttää tuhlaukselta, voi venäläiselle olla rationaalista riskienhallintaa ja identiteetin rakentamista. Epävarmassa maailmassa nautinto otetaan heti, sillä huomista ei voi hallita. Kommunismin aikainen oppi “yhteiskunta ennen yksilöä” on vaihtunut täysin päinvastaiseen, nyt oma napa ensin on uusi kansanviisaus.

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/seksityolaiset-kertovat-miten-sota-nakyy-raadollisella-tavalla-pietarissa-tappamalla-hankitut-rahat-tuhlataan-meihin/9222266

[Peetu]

Haluaisin nostaa tähän keskusteluun sotien laajempia vaikutuksia. Ne eivät nimittäin jää vain rintamalle, vaan kantavat vuosia – ja usein sukupolvia eteenpäin.

Esimerkiksi Ruotsi kärvistelee edelleen rikollisuusongelmien kanssa, joiden juuret ulottuvat Jugoslavian hajoamissotiin. Kun ihminen elää tilanteessa, jossa kuolema on joka hetki läsnä, näkee ja kokee äärimmäisiä asioita, ja sitten kotiin palatessa odotukset ja todellisuus eivät kohtaa, ongelmien siemen on valmis. Monella koti on kadonnut, perhe hajonnut tai mieli murtunut.

Venäläisten kohdalla tilanne on erityisen vaikea, sillä rintamalle on lähetetty myös vankiloista värvättyjä, eli ei välttämättä yhteiskunnan toivejäseniä alun perinkään. Kun tällaiset ihmiset palaavat takaisin – osin katkeroituneina, osin rikastuneina – heillä on sekä valmius että kyky toimia äärimmäisesti.

Mutta sama koskee myös Ukrainaa, vaikka siellä ei vankeja rintamalle ajeta. Kodeista ja perheistä on irrotettu valtava määrä ihmisiä, joista moni palaa menettäneenä terveyden, tulevaisuuden tai edes kokemuksen siitä, että yhteiskunta pitää heistä huolta. Ei ole ihme, että silloin haluaa elää hetkessä ja ottaa ilon irti sieltä mistä saa.

Se mikä itseäni erityisesti huolettaa, on tilanne viiden vuoden päästä. Jos rintamalla olleita ei saada kunnolla integroitua yhteiskuntaan – niin Ukrainassa kuin Venäjällä – ongelmat voivat eskaloitua pahasti. Ruotsin käsikranaatti-iskut, joissa edelleen käytetään Jugoslavian sodista peräisin olevia aseita, voivat jäädä pieneksi esinäytökseksi. Nyt tiedämme jo, että aseita jää sotatantereilta valtavia määriä eri puolille Itä- ja Keski-Eurooppaa, ja niiden rinnalle löytyy ihmisiä, joilla on sekä kyky että mahdollisesti myös halu käyttää niitä omien tarpeidensa täyttämiseen.