Sain taas käskyn rapsahdella aiheesta, joka näkyy kiinnostavan täällä ainakin joitakuita, eli ulkoilmasessiosta pääkaupunkiseudulla.
Jumalaiset Evilia Bathory ja Tuhmaa Sokeria ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, että olen vitun sika. Oikeassa toki ovat, ja syksyn sopivasti pimennyttyä Valtiattaret siirtyivät sanoista tekoihin. Sain ohjeet muutamiin hankintoihin ja käskyn käydä etsimässä ällöttävin haiseva jorpakko puolen tunnin ajoetäisyydellä keskustasta. Työpäivän päätteeksi ajoin sitten Sipoonkorpeen, kävelin kosteimpaan notkoon, pystytin kameran, riisuin ja kahlasin ojan paksuun, polvisyvään liejuun.
Ohje oli seistä kameran edessä hyttysten syötävänä täysi tunti. Muitakin eläimiä vilahteli latvoissa ja puskissa, mutta muutamasta kauhunhetkestä huolimatta ei ojalle osunut yhtään koiranulkoiluttajaa tai maastopyöräilijää. Paikka sai siis videoraadilta hyväksynnän, vaikkei se lopulta polvisyvyinen ollutkaan; tunnissa ehti hyvin upota parikymmentä senttiä lisää.
Sovittiin aika, rauhoitettiin yksi kokonainen yö sikailulle. Iltakahdeksalta ajoin autoni studion eteen, jätin avaimet lukkoon ja siirryin kyyristelemään takajalkotilaan. Naamalle tuli kumikärsä ja pinkki korvapanta; perseeseeni olin joutunut survomaan onton plugin josta roikkui saparo. Laitoin Valtiattarille tekstarin, vedin viltin päälleni ja löin ranteeni rautoihin selän taa. Varmaan ainakin vartin jouduin odottamaan ja kuuntelemaan ohikulkijoiden virtaa ennen kuin Valtiattaret suvaitsivat ottaa ajoneuvon haltuun ja lähdettiin liikkeelle. Tuttuun tapaan tietysti erittäin liikenneturvallista ajo- ja kiinnitystapaa kaikin tavoin noudattaen.
Jossakin vilkkaan kuuloisella välipysäkillä sain suuhuni vielä ison omenan, teipillä varmistettuna. Röhkimällä sain viestittää, että kaikki oli hyvin, vinkumalla että ei ollut. Ehkä kuului etupenkille, ehkä ei, kun ”Sika, se kuulan kalloon saa” raikui kaiuttimista death metal -remixinä.
Korvessa odotti tyhjä parkkipaikka. Tien toisella puolen toinen, yllättäen ei ollenkaan yhtä tyhjä... Riittävässä pimeydessä kuitenkin Valtiattaret repivät minut ulos autosta ja vaatteistani ja iskivät kassikaupalla varusteita kannettavaksi. Käsiraudatkin armeliaasti avattiin. Rämmin sysimetsään ja pimeässä eksyin heti. Onneksi rapakko lopulta löytyi menemällä aina alamäkeen… Valtiattaret sytyttivät työvalon ja alkoivat kieputtaa kelmua kaksin kerroin taivutettujen käsieni ympäri. Seuraavaksi tuli kyynärpäiden alle urheilusuojat ja pyyhemytty ja kaiken päälle oranssia sähköteippiä. Tyrkkäys selälleen sammalikkoon ja jaloille sama kohtelu. Ja sitten testaus nelin kontin. Toimihan tuo. Evilialla oli mukanaan kirves, jota aluksi onneksi käytettiin vain peräpäähän: hamarapuolella juntattiin perseplugin aukosta sisään dildo. Sitten vain talutusnarua kaulaan ja sika jorpakkoon.
Liejuinen oja ei erityisesti vetänyt puoleensa, mutta sian paikkahan se oli, ja narusta sai vetoapua. Kahlasin röhkien rintaani myöten mudassa, ja saappaat ja tuo kirves antoivat vauhtia kierimiseen ja tonkimiseen. Jos röhkiminen meinasi vaimentua tai jaksaminen muuten hiipua, tuli jalkaa niskaan tai palleille. Ja välillä sitä kirvestäkin. Pimeydestä huolimatta valkeni vähitellen, että työkalu olikin puuta, jonkinlainen luomuhieromaväline. Sitä saattoi siis heilutella aivan pidäkkeettä. Kirkumistani ei metsän yössä kukaan kuullut, paitsi Valtiattaret, jotka moittivat sitä epäsikamaiseksi ja löivät lujempaa.
Kunnes kyllästyivät, ottivat kassinsa ja häipyivät. Parempi sekin kuin kirveellä teurastus. Ehkä. Taskulamput välähtivät kaukaisuudessa. ”Tänne. Ja röhki koko ajan. Kovempaa saatanan sika!”
Nelin kontin oli ihan mahdollista edetä metsässäkin. Jos vain olisi nähnyt eteensä. Koko ajan piti varoa, ettei tunkenut naamaansa törröttäviin oksiin. Ettei repinyt pallejaan kun ponnisteli kaatuneiden runkojen yli. Ettei jäänyt liikaa jälkeen ja kadottanut suuntaa. Ikuisuus meni ponnistellessa. Jokainen este oli edellistä korkeampi ja piikkisempi. Eikä parkkikselta ojalle ollut mitenkään voinut olla näin pitkä matka…
Kunnes tuttu polku vihdoin näkyi kärsän ohi. Tuhmis oli jo kääntänyt auton ja Eviliakin pisti askeliinsa vauhtia. Sain ponnistella tosissani jotta ehdin kyytiin! Eli säkissä takakonttiin, saastaista ruhoani ei tietenkään muutoin voinut kuljettaa. Ja jälleen kyyti oli oikeasti tietenkin tieliikennelakia kunnioittava, totta kai, kyllä vain. Ei edes yhtään sattunut.
Teippien poisto saunalla paljasti karun totuuden: ei haavan haavaa missään. Jääkylmällä vedellä suihkutus ja ystävällinen saappailla hierominen poisti osan saastasta, toisenlainen ja paljon lämpimämpi nestesuihku vähän lisää, ja loput sain hikoilla pois ensin löylyhuoneen lattialla, sitten vähän puhtaampana ylälauteella - hogtie-raudoissa, mitenkäs muuten. Kuumenivat tosi kivasti.
Uskomatonta jaksamista Valtiattarilta! Sian alistaminen käy työstä, kun pitää vielä oksennustakin pidätellä. Ei riittänyt että elikko oli suurimman osan ajasta löyhkäävä saastaläjä - myös Valtiattarien saappaat kuraantuivat oikein kunnolla, ja sitten piti katsella kun iljetys nuolee niitä puhtaaksi aivan. liian. hitaasti. Kaikkine seremonioineen reissu kesti kuusi tuntia synkimpänä sydänyönä. Sankarillinen suoritus naisilta kaikkiaan.
Vaan toisaalta kannattaa panostaa kun kerran lähtee. Ulkoilu kun on vaativaa välineurheilua jota ei ihan hetkessä hoideta maaliin asti. Ja ns. julkisilla paikoilla yön pimeys on tärkeä turvatekijä. Vaikka sää olikin luvattoman kaunis, ihan ulkoilukeli, varmaan viisitoista astetta ja poutaa.
Jumalaiset Evilia Bathory ja Tuhmaa Sokeria ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, että olen vitun sika. Oikeassa toki ovat, ja syksyn sopivasti pimennyttyä Valtiattaret siirtyivät sanoista tekoihin. Sain ohjeet muutamiin hankintoihin ja käskyn käydä etsimässä ällöttävin haiseva jorpakko puolen tunnin ajoetäisyydellä keskustasta. Työpäivän päätteeksi ajoin sitten Sipoonkorpeen, kävelin kosteimpaan notkoon, pystytin kameran, riisuin ja kahlasin ojan paksuun, polvisyvään liejuun.
Ohje oli seistä kameran edessä hyttysten syötävänä täysi tunti. Muitakin eläimiä vilahteli latvoissa ja puskissa, mutta muutamasta kauhunhetkestä huolimatta ei ojalle osunut yhtään koiranulkoiluttajaa tai maastopyöräilijää. Paikka sai siis videoraadilta hyväksynnän, vaikkei se lopulta polvisyvyinen ollutkaan; tunnissa ehti hyvin upota parikymmentä senttiä lisää.
Sovittiin aika, rauhoitettiin yksi kokonainen yö sikailulle. Iltakahdeksalta ajoin autoni studion eteen, jätin avaimet lukkoon ja siirryin kyyristelemään takajalkotilaan. Naamalle tuli kumikärsä ja pinkki korvapanta; perseeseeni olin joutunut survomaan onton plugin josta roikkui saparo. Laitoin Valtiattarille tekstarin, vedin viltin päälleni ja löin ranteeni rautoihin selän taa. Varmaan ainakin vartin jouduin odottamaan ja kuuntelemaan ohikulkijoiden virtaa ennen kuin Valtiattaret suvaitsivat ottaa ajoneuvon haltuun ja lähdettiin liikkeelle. Tuttuun tapaan tietysti erittäin liikenneturvallista ajo- ja kiinnitystapaa kaikin tavoin noudattaen.
Jossakin vilkkaan kuuloisella välipysäkillä sain suuhuni vielä ison omenan, teipillä varmistettuna. Röhkimällä sain viestittää, että kaikki oli hyvin, vinkumalla että ei ollut. Ehkä kuului etupenkille, ehkä ei, kun ”Sika, se kuulan kalloon saa” raikui kaiuttimista death metal -remixinä.
Korvessa odotti tyhjä parkkipaikka. Tien toisella puolen toinen, yllättäen ei ollenkaan yhtä tyhjä... Riittävässä pimeydessä kuitenkin Valtiattaret repivät minut ulos autosta ja vaatteistani ja iskivät kassikaupalla varusteita kannettavaksi. Käsiraudatkin armeliaasti avattiin. Rämmin sysimetsään ja pimeässä eksyin heti. Onneksi rapakko lopulta löytyi menemällä aina alamäkeen… Valtiattaret sytyttivät työvalon ja alkoivat kieputtaa kelmua kaksin kerroin taivutettujen käsieni ympäri. Seuraavaksi tuli kyynärpäiden alle urheilusuojat ja pyyhemytty ja kaiken päälle oranssia sähköteippiä. Tyrkkäys selälleen sammalikkoon ja jaloille sama kohtelu. Ja sitten testaus nelin kontin. Toimihan tuo. Evilialla oli mukanaan kirves, jota aluksi onneksi käytettiin vain peräpäähän: hamarapuolella juntattiin perseplugin aukosta sisään dildo. Sitten vain talutusnarua kaulaan ja sika jorpakkoon.
Liejuinen oja ei erityisesti vetänyt puoleensa, mutta sian paikkahan se oli, ja narusta sai vetoapua. Kahlasin röhkien rintaani myöten mudassa, ja saappaat ja tuo kirves antoivat vauhtia kierimiseen ja tonkimiseen. Jos röhkiminen meinasi vaimentua tai jaksaminen muuten hiipua, tuli jalkaa niskaan tai palleille. Ja välillä sitä kirvestäkin. Pimeydestä huolimatta valkeni vähitellen, että työkalu olikin puuta, jonkinlainen luomuhieromaväline. Sitä saattoi siis heilutella aivan pidäkkeettä. Kirkumistani ei metsän yössä kukaan kuullut, paitsi Valtiattaret, jotka moittivat sitä epäsikamaiseksi ja löivät lujempaa.
Kunnes kyllästyivät, ottivat kassinsa ja häipyivät. Parempi sekin kuin kirveellä teurastus. Ehkä. Taskulamput välähtivät kaukaisuudessa. ”Tänne. Ja röhki koko ajan. Kovempaa saatanan sika!”
Nelin kontin oli ihan mahdollista edetä metsässäkin. Jos vain olisi nähnyt eteensä. Koko ajan piti varoa, ettei tunkenut naamaansa törröttäviin oksiin. Ettei repinyt pallejaan kun ponnisteli kaatuneiden runkojen yli. Ettei jäänyt liikaa jälkeen ja kadottanut suuntaa. Ikuisuus meni ponnistellessa. Jokainen este oli edellistä korkeampi ja piikkisempi. Eikä parkkikselta ojalle ollut mitenkään voinut olla näin pitkä matka…
Kunnes tuttu polku vihdoin näkyi kärsän ohi. Tuhmis oli jo kääntänyt auton ja Eviliakin pisti askeliinsa vauhtia. Sain ponnistella tosissani jotta ehdin kyytiin! Eli säkissä takakonttiin, saastaista ruhoani ei tietenkään muutoin voinut kuljettaa. Ja jälleen kyyti oli oikeasti tietenkin tieliikennelakia kunnioittava, totta kai, kyllä vain. Ei edes yhtään sattunut.
Teippien poisto saunalla paljasti karun totuuden: ei haavan haavaa missään. Jääkylmällä vedellä suihkutus ja ystävällinen saappailla hierominen poisti osan saastasta, toisenlainen ja paljon lämpimämpi nestesuihku vähän lisää, ja loput sain hikoilla pois ensin löylyhuoneen lattialla, sitten vähän puhtaampana ylälauteella - hogtie-raudoissa, mitenkäs muuten. Kuumenivat tosi kivasti.
Uskomatonta jaksamista Valtiattarilta! Sian alistaminen käy työstä, kun pitää vielä oksennustakin pidätellä. Ei riittänyt että elikko oli suurimman osan ajasta löyhkäävä saastaläjä - myös Valtiattarien saappaat kuraantuivat oikein kunnolla, ja sitten piti katsella kun iljetys nuolee niitä puhtaaksi aivan. liian. hitaasti. Kaikkine seremonioineen reissu kesti kuusi tuntia synkimpänä sydänyönä. Sankarillinen suoritus naisilta kaikkiaan.
Vaan toisaalta kannattaa panostaa kun kerran lähtee. Ulkoilu kun on vaativaa välineurheilua jota ei ihan hetkessä hoideta maaliin asti. Ja ns. julkisilla paikoilla yön pimeys on tärkeä turvatekijä. Vaikka sää olikin luvattoman kaunis, ihan ulkoilukeli, varmaan viisitoista astetta ja poutaa.
