[Lifti]

^

Saas nähdä joudutaanko maksamaan miljardi siitä että Stubbi pääsee kehräämään Donnie sedän sylissä kuin kissa. Ja mikäli ei makseta niin millä pappa aikoo kiristää.

[HarryPotter]

os vielä saadaan mukaan ryzzät ja valkoryzzät niin tämä rauhanneuvosto olisi täydellinen. Kyllähän Suomenkin pitäisi liittyä tähän porukkaan? Ei kuulemma maksa kuin miljardin. Rahat menee suoraan Trumpin tilille

Trumpin vävy julkisti ”rauhanneuvoston” huikeat suunnitelmat uudesta New Gazasta 

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000011766796.html?utm_medium=promobox&utm_campaign=is_tf&utm_source=hs.fi&utm_content=promobox

[HarryPotter]

Trumppa ja Rutte jutteli jotain Grönlannista ja Trumppa sanoi, että nyt enää hiotaan sopimuksen yksityiskohtia. Tanskan kanssa vaan ei ole puhuttu mitään. Siis siellä ei ole mistään sopimuksia, Donnie vaan höpöttelee omiaan säilyttääkseen kasvonsa.

"Isä ja poika! on jutelleet Grönlannista. Ainakaan eivät ole siitä asianomistajien kanssa jutelleet 

https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/374c1005-89d8-4272-a2c9-7e080b029933

[FortySexN2]

Trumpin linja on vuosien mittaan selvästi koventunut, mutta palveleeko tämä taktiikka Yhdysvaltoja kokonaisuutena, vai vain lyhyellä aikavälillä? Aggressiivinen “diilipolitiikka” on epäilemättä pakottanut vastapuolia neuvottelupöytään ja tuonut nopeita voittoja, kuten tullituloja. Kannattajille tämä näyttäytyy voimana. Mutta strateginen laksu voi olla paljon kalliimpi.

Kun politiikka perustuu jatkuvaan painostukseen ja epäluottamukseen, liittolaiset alkavat varautua. EU, Kanada ja Aasian kumppanit eivät katso tätä sivusta, vaan vähentävät USA-riippuvuuttaan ja rakentavat omia turva- ja kauppajärjestelyjään. Tämä ei ole merkki vahvistuvasta johtajuudesta, vaan siitä, että muut alkavat varmistaa selustaansa.

Kansainvälisten instituutioiden, kuten YK:n sivuuttaminen ei palauta Yhdysvaltojen kistatonta asemaa, vaan kiihdyttää siirtymää moninapaiseen kilpailuun. USA voi voittaa yksittäisiä neuvotteluja, mutta samalla se tekee itsestään kumppanin, jota seurataan vain pakon edessä, ei siksi, että siihen luotetaan.

Ja tässä on mielestäni se juttu: suurvalta, joka nojaa pelkkään voimaan, voi käskeä muita pöytään. Suurvalta, johon luotetaan, saa muut tulemaan sinne vapaaehtoisesti. Pitkän aikavälin vaikutusvalta syntyy jälkimmäisestä, vaikka se näyttää hitaammalta ja vähemmän näyttävältä niille, jotka mittaavat politiikkaa vain välittömillä voimannäytöillä.

Lisäksi sisäpolitiikka rajoittaa peliä. Historiallisesti matala, useissa mittauksissa alle 35 prosentin kannatus ei lupaa helppoa tietä tuleviin välivaaleihin. Jos hallinto menettää toimintakykynsä kotikentällä, ulkopoliittinen kovailu voi jäädä lopulta enemmän retoriikaksi kuin todelliseksi voimaksi.

Kysymys ei siis ole siitä, voittaako USA yhden diilin, vaan siitä, haluavatko muut maat vielä kymmenen vuoden päästä istua pöytään nimenomaan Yhdysvaltojen johdolla.