SeksiSaitti

Lounaan jälkeistä Kinder-munaa nauttiessani päädyin pohtimaan seuraavaa (filosofista pohdintaa)

Kinder-muna on yksinkertainen tuote: suklaakuori ja sen sisällä pieni muovinen kapseli, jossa on lelu. Mutta kun seuraa, miten ihmiset sitä avaavat, huomaa jotain kiinnostavaa. Osa ei oikeastaan pysähdy suklaan äärelle lainkaan. Muna rikotaan nopeasti, ja huomio kohdistuu suoraan siihen, mitä sen sisältä löytyy. Suklaa jää sivuun – joskus jopa syömättä.

Tämä ei vielä kerro “ihmisestä” yleisesti mitään suurta. Se voi olla pelkkää uteliaisuutta tai tottumusta. Mutta se paljastaa yhden tunnistettavan tavan suhtautua kiinnostukseen:
sen ydin ei aina ole itse kohteessa, vaan siinä, mitä sen ajatellaan sisältävän.

Kinder-munassa on kaksi tasoa. On konkreettinen: suklaa. Ja on epämääräinen lisä: yllätys. Juuri tuo yllätys – se, mitä ei vielä tiedetä – voi olla se, joka vetää puoleensa enemmän kuin itse asia.
Tämä rakenne ei rajoitu suklaamuniin.
Sama voi näkyä ihastumisessa.

Kun ihastumme, emme kohtaa toista ihmistä tyhjästä. Jokin hänessä on todellista: tapa puhua, katse, jokin yksityiskohta. Mutta tämän päälle rakentuu nopeasti jotain muuta – tulkintoja, odotuksia, mielikuvia siitä, mitä hän voisi olla ja mitä hänen kanssaan voisi kokea.
Toisin sanoen: kiinnostus ei kohdistu pelkästään siihen, mitä toinen on, vaan siihen, mitä hän voi merkitä.

Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan muotoili asian provosoivasti:
“Rakastan sinua, mutta rakastan sinussa jotain enemmän kuin sinua – ja siksi olen valmis tuhoamaan sinut.”

Tätä ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti. Ajatus on se, että halu kohdistuu usein johonkin vaikeasti määriteltävään “lisään” toisessa ihmisessä – johonkin, mikä tekee hänestä erityisen meidän näkökulmastamme.
Kinder-munassa tuo “lisä” on yllätys.

Ihmissuhteissa se voi olla tunne merkityksestä, lupaus jostakin, tai ajatus siitä, mitä toisen kautta voisi saavuttaa.
Mutta tässä kohtaa tulee se ratkaiseva ero, joka usein jää huomaamatta.

Ei ole erityisen paljastavaa, että kiinnostus alkaa odotuksesta. Se on melkein väistämätöntä. Meillä ei alussa ole tarpeeksi tietoa, joten täytämme aukot mielikuvituksella.
Kiinnostavampi kysymys on tämä:
mitä tapahtuu, kun “yllätys” alkaa paljastua?

Kun toinen ihminen ei enää ole pelkkä mahdollisuus, vaan konkreettinen, rajallinen ja joskus ristiriitainen todellisuus.
Silloin tapahtuu yksi kolmesta asiasta.

Joillakin kiinnostus syvenee. Fantasia ei katoa kokonaan, mutta se väistyy sen tieltä, että toinen nähdään kokonaisena ihmisenä.
Toisilla kiinnostus hiipuu nopeasti. Se, mikä veti puoleensa, oli enemmän odotus kuin ihminen itse.
Ja joskus käy niin, että fantasiasta pidetään kiinni. Toinen nähdään sen kautta, mitä hänen pitäisi olla – ei sen kautta, mitä hän on.
Jos palaamme vielä Kinder-munaan, analogia ei oikeastaan ole siinä hetkessä, kun muna rikotaan.
Vaan siinä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kapseli on avattu.
Heitetäänkö lelu pois? Petytäänkö siihen? Vai annetaanko sille merkitys?