SeksiSaitti

Trumpin linja on vuosien mittaan selvästi koventunut, mutta palveleeko tämä taktiikka Yhdysvaltoja kokonaisuutena, vai vain lyhyellä aikavälillä? Aggressiivinen “diilipolitiikka” on epäilemättä pakottanut vastapuolia neuvottelupöytään ja tuonut nopeita voittoja, kuten tullituloja. Kannattajille tämä näyttäytyy voimana. Mutta strateginen laksu voi olla paljon kalliimpi.

Kun politiikka perustuu jatkuvaan painostukseen ja epäluottamukseen, liittolaiset alkavat varautua. EU, Kanada ja Aasian kumppanit eivät katso tätä sivusta, vaan vähentävät USA-riippuvuuttaan ja rakentavat omia turva- ja kauppajärjestelyjään. Tämä ei ole merkki vahvistuvasta johtajuudesta, vaan siitä, että muut alkavat varmistaa selustaansa.

Kansainvälisten instituutioiden, kuten YK:n sivuuttaminen ei palauta Yhdysvaltojen kistatonta asemaa, vaan kiihdyttää siirtymää moninapaiseen kilpailuun. USA voi voittaa yksittäisiä neuvotteluja, mutta samalla se tekee itsestään kumppanin, jota seurataan vain pakon edessä, ei siksi, että siihen luotetaan.

Ja tässä on mielestäni se juttu: suurvalta, joka nojaa pelkkään voimaan, voi käskeä muita pöytään. Suurvalta, johon luotetaan, saa muut tulemaan sinne vapaaehtoisesti. Pitkän aikavälin vaikutusvalta syntyy jälkimmäisestä, vaikka se näyttää hitaammalta ja vähemmän näyttävältä niille, jotka mittaavat politiikkaa vain välittömillä voimannäytöillä.

Lisäksi sisäpolitiikka rajoittaa peliä. Historiallisesti matala, useissa mittauksissa alle 35 prosentin kannatus ei lupaa helppoa tietä tuleviin välivaaleihin. Jos hallinto menettää toimintakykynsä kotikentällä, ulkopoliittinen kovailu voi jäädä lopulta enemmän retoriikaksi kuin todelliseksi voimaksi.

Kysymys ei siis ole siitä, voittaako USA yhden diilin, vaan siitä, haluavatko muut maat vielä kymmenen vuoden päästä istua pöytään nimenomaan Yhdysvaltojen johdolla.