Lahjan vieminen tapaamiseen – miksi joskus nappaan mukaan jotain pientä? En tee sitä joka kerta, enkä missään nimessä odota samaa toiselta. Mutta joskus se pieni ele tekee hetkestä vielä vähän erityisemmän.
Itse tapaan pääsääntöisesti samoja tuttuja, ja silloin ajatus lahjasta ei ole "ostosuoritus", vaan luonnollinen osa kohtaamista. Vähän kuin menisi kylään hyvälle ystävälle.
Uudella tuttavuudella en tuo yllätyksiä. En vielä tiedä paikkaa, tyyliä tai ihmistä, joten mennään turvallisesti ja kevyesti. Keskitytään kohtaamiseen. Tosin sellaisia ei ole ollut aikoihin.
Kukkakimppu on klassikko. Joskus nappaan kukkia mukaan – ne piristävät päivää (varsinkin näitä harmaampia päiviä), eivät jää nurkkiin lojumaan ja ilahduttavat heti. Kohtelias ele, joka ei sido eikä velvoita.
Kahvittelijan on helppo viedä pullat. Jos sovitaan vaikka päiväkahvit, niin mikäpä ettei tuo korvapuusteja samalla? Yhteinen hetki saa siitä vähän lisää makua – kirjaimellisesti.
Tuttu ihminen, tarkempi lahja. Kun toista tuntee jo hieman paremmin, lahjatkin voivat olla henkilökohtaisempia. Vein esimerkiksi vakkarilleni keväällä koottavan linnunpöntön, kun hän mainitsi lähimetsästä. Se ei ollut suuri ele, mutta siitä tuli hyvä fiilis molemmille.
Joskus lahja toiselle on lahja myös itselle. Kaunis asu tms. – pieni juttu, mutta sillä voi olla iso vaikutus tunnelmaan. Itsellekin isosti

Kaksi iloa yhdellä iskulla.
Ei velvollisuutta. Tämä on tärkeää: en ajattele, että lahja olisi "pakollinen ohjelmanumero" tai edellyttäisi toiselta jotain. En joka kerta vie mitään, enkä odota mitään vastalahjaksi. Mutta jos tulee mieleen jotain sopivaa, on ilo yllättää.
Lopulta kyse ei ole tavarasta, vaan huomaavaisuudesta. Siitä, että osoittaa toiselle: "huomasin sinut – ja ajattelin, että tämä voisi ilahduttaa". Kun sellainen hetki syntyy, se on lahja molemmille,