Katselin joululeffana Amelien. Olisin halunnut katsoa sen jo viime viikonloppuna, mutta en löytänyt sitä omasta elokuvahyllystäni. Ilmeisesti olen antanut Blu-rayn lainaa jollekin ystävälleni, joka ei elokuvaa ole sitten palauttanutkaan. Mutta onneksi se oli eilen ilmestynyt Viaplayn tarjontaan. Saturoiduin päävärein kerrottu satumainen tarina kertoo ujosta nuoresta naisesta, joka levittää taianomaisesti onnea ympärilleen, mutta ei uskalla tavoitella omaa onneaan. Kuvankaunis Pariisin Montmartre, suloinen Audrey Tautou ja Yann Tiersin kaihoisa musiikki kruunaavat humanistisen hyvänmielen elokuvan.
Amelien Pariisi on juuri sellainen, jona minä Pariisin haluan muistaa nuoruuteni interraileilta. Amerikkalainen kulttuuri ei ollut silloin vielä rantautunut omasta kulttuuristaan ja kielestään ylpeään Ranskaan. Nykyisessä turisteja tungeksivassa Pariisssa Moulin Rougekin on lähinnä kuin joku McDonald`s. En oikein kannata sellaista keinotekoista digitaalista kikkailua elokuva tekemisessä, mutta on pakko myöntää että Ameliessa se on onnistunut. Ohjaaja ja lavastajat sekä tietokoneillaan kikkailevat digitalistit ovat parannelleet Montmartren ilmettä siivoamalla elokuvan kuvauspaikoilta autot ja graffitit, ja jopa mainokset on poistettu tai korjattu elokuvan värimaailmaan paremmin sopiviksi. Amelien kohdalla on pakko sanoa, että siunattu teknologia.
Amelie tekee myös kunniaa monille Montmartren ranskalaistaitelijoille. Oman osansa saa impresssionistinen taidemaalari August Renoir ja hänen poikansa elokuvaohjaaja Jean Renoir. Kuten myös Montmartren elokuvaohjaajat Marcel Carne ja Rene Clair. Amelien alakerran naapurissa asuu erakoitunut vanha taitelija, joka maalaa samasta August Renoirin taulusta uuden version joka viikko, koska ei mielestään tavoita Renoirin taulun päähenkilön katsetta. Onnellisuutta ympärilleen kylvävälle Amelielle vanha viisas mies neuvoo suuren viisauden vertauskuvalla: "Sinä odotat kovasti pyöräilyn Ranskan ympäriajoa, mutta sitten kun se lopulta alkaa, niin huomaat kohta että se on jo ohi". Eli carpe diem. Amelie rohkaisee itsensä ja ilmaisee salaiselle rakkauden kohteelleen tunteensa suoraan. Loppu on sitten sitä jouluelokuvaa
.
Amelien Pariisi on juuri sellainen, jona minä Pariisin haluan muistaa nuoruuteni interraileilta. Amerikkalainen kulttuuri ei ollut silloin vielä rantautunut omasta kulttuuristaan ja kielestään ylpeään Ranskaan. Nykyisessä turisteja tungeksivassa Pariisssa Moulin Rougekin on lähinnä kuin joku McDonald`s. En oikein kannata sellaista keinotekoista digitaalista kikkailua elokuva tekemisessä, mutta on pakko myöntää että Ameliessa se on onnistunut. Ohjaaja ja lavastajat sekä tietokoneillaan kikkailevat digitalistit ovat parannelleet Montmartren ilmettä siivoamalla elokuvan kuvauspaikoilta autot ja graffitit, ja jopa mainokset on poistettu tai korjattu elokuvan värimaailmaan paremmin sopiviksi. Amelien kohdalla on pakko sanoa, että siunattu teknologia.
Amelie tekee myös kunniaa monille Montmartren ranskalaistaitelijoille. Oman osansa saa impresssionistinen taidemaalari August Renoir ja hänen poikansa elokuvaohjaaja Jean Renoir. Kuten myös Montmartren elokuvaohjaajat Marcel Carne ja Rene Clair. Amelien alakerran naapurissa asuu erakoitunut vanha taitelija, joka maalaa samasta August Renoirin taulusta uuden version joka viikko, koska ei mielestään tavoita Renoirin taulun päähenkilön katsetta. Onnellisuutta ympärilleen kylvävälle Amelielle vanha viisas mies neuvoo suuren viisauden vertauskuvalla: "Sinä odotat kovasti pyöräilyn Ranskan ympäriajoa, mutta sitten kun se lopulta alkaa, niin huomaat kohta että se on jo ohi". Eli carpe diem. Amelie rohkaisee itsensä ja ilmaisee salaiselle rakkauden kohteelleen tunteensa suoraan. Loppu on sitten sitä jouluelokuvaa
.