Kari Vitie - Seppo Konttinen: "Suomalaisen SS-Miehen Tarina"
Unto Parvilahden, isänmaallisen miehen, SS-vapaaehtoisen, Leinon vangin, Neuvostoliton Lubjankan, Lefortovin ja Butyrkan vankiloiden kiertäjän, muistelmakirjailijan, Malagassa viime vuotensa viettäneen Veteraanin elämänkerta.
Unto Boman syntyi syksyllä 1907 punik... punakaartilaisen perheeseen Turun lähellä Maarian pitäjässä. Kolme vanhempaa veljeä ja yksi sisarpuoli. Leipä ajoi nuoren pojan jo kansakoulusta päästyään siskonsa luo Helsinkiin. Työskentelypaikkoja mm. tupakkakauppa, parturinapulaisena sekä viimein valokuvausliikkeessä josta yritteliäs nuori mies sai ammatin. Armeijasta Boman kotiutui ylimatruusina 1924 19-vuotiaana. Ensimmäisen avioliittonsa kariuduttua ja tehtyään konkurssin jossa menetti pulavuosina valokuvausliikkeensä Boman astui uudelleen puolustusvoimien palvelukseen kesäkuussa 1933 Sortavalaan, Katinhännän lennostoon ilmavalokuvaajaksi. Ylennys alikersantiksi oli seurausta tunnollisesta palveluksesta, mutta perheen punainen varjo pisti kuitenkin Etsivän Keskuspoliisin tarkkailemaan värvätyn liikkeitä ja vaikka mitään epäilyttävää ei koskaan löytynytkään, Boman sai lähteä vakinaisesta. EK:n taportti yleisesikuntaan kuului; "Etsivällä Keskuspoliisilla ei ole alikersantista valtiollisesti epäedullisia tietoja."
Karhumäen ilmailuveljekset ottivat lahjakkaan kuvaajan palvelukseensa, Boman liittyi nyt myös suojeluskuntaan ja piti erityisesti 1930-luvun maan alla tyoimivia kommunisteja silmällä. Talvisodassa hän palveli lopulta kersantiksi ylennettynä Vuosaareen sijoitetussa Lentolaivue 36:ssa, joka vastasi valvontalennoista Suomenlahden alueella ja osallistui Suursaaren pommituksiin 11.12.1939. Bomanin tehtävänä oli ottaa tiedustelulennoilla ilmakuvia merellä seilaavista laivoista ja kartoittaa linnoituksia Suomenlahdella. Moni Talvisodan aikainen ilmakuva merialueilta onkin Boman/Parvilahden ottama.
Kun suomalaisia SS-vapaaehtoisia alettiin värvätä keväällä 1941, Boman ilmoittautui ja tuli valituksi sotilaalle korkeasta iästään (33v) huolimatta. Tähän auttoi epäilemättä hänen oma aktiivisuutensa Vanhan Kunnon Jääkärikapteeni Arvi Kalstan sekä Jääkäriluutnantti Gunnar Linqvistin kanssa; hän pääsi lähtemään jo ensimmäisen erän mukana minkä kohdalla karsinta oli suurpiirteisempää mitä seuraavan neljän erän. Parvilahti taisteli heti alusta lähtein itärintamalla kuuluen Wiking-divisioonan Westland-Rykmentin 11. Komppaniaan jossa haavoittui jalkaansa syyskuun alussa 1941. Paikka oli Dnjetropetrovsk Ukrainassa. Tätä ennen Parvilahti oli mm osallistunut suomalaisen SS-aseveljensä kanssa venäläisen ratsupartion tuhoamiseen ja hänelle esitettiin II.lk:n Rautaristiä jonka hän saikin - tosin kaksi vuotta myöhässä.
Vaikka Parvilahti olikin vain kansakoulun käynyt, hän omasi hyvän kielipään ja haavoittumisensa jälkeen hänelle löytyi pataljoonan vanhimpana aliupseerina toivuttuaan tehtävä Berliinin yhdystoimiston apulaispäällikkönä. Tässä tehtävässä hänet ylennettiin poikkeuksellisesti SS-Operscharfuhreristä (ylikersantti) Untertrurmfuhrerin (SS:n vänrikki) arvoon, sillä käytännöllisesti upseerilla oli helpompi pääsy tärkeämpien instanssien tahoille mitä Parvilahden toimenkuvaan kuului; haavoittuneiden yhteydenpito, näiden ja lomalaisten päivärahat sekä ylipäätään juoksevat asiat jotka oli hoidettava muutaman miehen voimin. Myös postinjakelu, kotimaan lähetystöt sekä viihdytystoiminnasta vastaaminenkin kuuluivat tuoreen vänrikin kontolle.
Kun suomalaispataljoona (ne jotka olivat enää hengissä) kotiutettiin kesällä 1943 Parvilahti jäi muutamien aeveljiensä voimin Berliiniin huolehtimaan edelleen maassa olevista suomalaisista haavoittuneista sekä näiden pääsystä kotimaahansa. Kun hän viimein itse saapui takaisin Suomeen syyskuussa 1944, Museokatu 37 A 2:n ovelle ilmestyivät pidättäjät ja Parvilahti vietiin Ratakadulle turvasäilöön. Syytä ei kerrottu. Parvilahdelle (hän vaihtoi nimensä Parvilahdeksi Bomanista syksyllä 1944) tapaus ei ilmeisesti selvinnyt koskaan. "Valkoisen" Valpon mukaan hän olisi saattanut syyllistyä vakoiluun Saksan hyväksi ja tätä myöhempi "punainen" Valpo käytti hyväkseen. Monet ovat sitä mieltä, että ns. "Leinon vangit", laittomat luovutukset Neuvostoliittoon olivat itänaapurin koe, jolla venäläiset katsoivat kuinka pitkälle kommunistien eduskuntavaaleissa saama kannatus oli siirrettävissä käytäntöön. Sisäministeri Yrjö Leino oli tähän tarpeellinen, hyödyllinen käsikassara, kuten vasta nimitetty päämininisteri Mauno Pekkalakin...
Parvilahti palasi kymmenen vuoden Neuvostoliiton reissultaan kotimaahansa 12. joulukuuta 1954. Hän joutui kohta Valpoa seuranneen Suopon kuulusteluihin, jolloin vakoilusyytökset ja ilmiannot "vaarallisena natzzina" otettin jälleen esille. Parvilahti kiisti kaiken kuten syksyllä 1944. Suomen valtio joutui lopulta korvaamaan Parvilahdelle laittoman luovutuksen johdosta lähes viiden miljoonan markan korvaukset (noin 110 000 euroa), tästä vasemmistolehdet alkoivat nostaa porua. Parvilahti kirjoitti melko nopeasti kuvauksen omista vankileirien saaristoistaan, teoksen "Berijan tarhat" sekä perään muisteluksensa suomalaisen SS-pataljoonan vaiheista "Terekille ja takaisin." Uuden ulkopolitiikan maassa näiden teosten julkaiseminen yriitettiin estää mutta manööveri epäonnistui ja ennen kaikkea viimeksi mainitusta tuli myyntimenestys. Parvilahdesta tuli tämän myötä myös suosittu puhuja lukuisissa sotaveteraanien ja kokoomushenkisten tilaisuuksissa, ennätys taisi olla 36 tilaisuutta yhden kuukauden aikana. Wiking Divisioonan pidetty komentaja, Kenraali Fekix Steiner vieraili myös Suomessa hyvillä mielin tervehtimässä entisiä alaisiaan.
Vankilavuodet kulakeissa olivat kuitenkin tehneet sen, että Parvilahden terveys alkoi osoittaa horjumisen merkkejä. Vaikka Koskenkorva maistui, ikuinen oikea tupakka sopi taas vankileirien mahorkan jälkeen suupieleen, ilmasto alkoi tuntua ennen aikojaan vanhenevasta miehestä kylmältä. Kysyntää olisi ollut politiikkaan ja hyville ansioille vahvastikin, mutta kun voimat menevät ne menevät; takana Talvisota, Itärintama, entisestään vihoittelevampi jalka ja NL:n ojennusleirit. Avuksi tulivat tuolloin vanhat työtoverit Karhumäen veljekset sekä tiedustelueversti Hallamaa, joka jo oli muuttanut Espanjaan. Sieltä järjestyi Unto Parvilahden viimeiseksi jäänyt kotikin, Malagan Churrianeen. Suunnitelmissa oli vielä ainakin pari muistelusta. Vähitellen terveys alkoi kuitenkin heiketä, sairaudesta ei enää tullut toipumista vaan entinen Turun seudun huutolaispoika, vanha vänrikki kuoli sydämen pysähtyessä 28.10.1970 63 vuoden ikäisenä.
Unto Parvilahti rehabilitoitiin Venäjällä vuonna 2001; hänen vangitsemiselleen ei ollut löytynyt ainuttakaan laillista perustetta.
