Viihde ja kevennykset > Kaatopaikka

Mitä kirjaa luet/kuuntelet?

<< < (124/126) > >>

Edwin:
Ohi aiheen.
Alppikengistä jäljet vain jää
6 miljoonan dollarin mies
Näkymätön mies
Lapsuuden tv-sarjoja

AnniAuringonkukka:
Noora Vaarala - Sarviini puhkeaa lehti: Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (2025)

Arimani:
Henkka Aflecht yksityisetsivänä :)

RobertLey:
Niilo Lauttamuksen "Viikinkidivisioona", "Haavoittuneet Leijonat" sekä "Rähinäremmi"

Lauttamuksen koko tuotanto luettu jo teinipoikana, mutta kertauksena ja ajankuluna lisä ei koskaan pahaa tee. Muistan kauan sitten kun kokosin kirjahyllyä Osskunnan soluhuoneeseen ja niissä oli näitä, osin Isävainaallekin omistettuja Lauttamuksen kirjoja, tuli siihen naapurihuoneen pitkätukkainen ja ponihäntäinen, sähkökitaraa ilman kuulokkeita revittelevä Ville Valo-klooni (yksi monista) joka jäi uteliaisuuttaan nojaamaan ovipieleen - ei auttaakseen vaan virnistelläkseen, totaalikieltäytyjäksi liian pelkuri, siviilipalvelukseen "liian kiireinen" kaveri toteaan että "Ai sä tykkäät noista nazzikirjoista. Mielenkiintoista..."

Näitä Lauttamuksen kirjoja lienee turha kuvailla, itse olen pitänyt. Mutta pieni katsaus itse Kirjailijan elämänvaiheista lienee paikallaan. Eli Niilo Lauttamus syntyi Sakkolan pitäjässä 16.5.1924 ja täytti näin juuri ja juuri 17v keväällä 1941 jolloin vapaaehtoisista koottuun suomalaiseen SS-pataljoonaan haettiin vapasehtoisia. Lauttamuksen äiti oli ensin vastaan mutta kun poikansa pisti ensi kerran kovan kovaa vastaan niin suostui kirjoittamaan nimensä alle vörväyssopimukseen, kantapeikon vaimo. Ja Lauttamus ehti kolmanteen erään. Ja mikä ettei; salskea, yli 180cm nuorukainen josta eivät saksalaiset "kallonmittauslääkäritkään" löytäneet vikaa.

Saksaan saavuttuaan Niilo Lauttamus kävi läpi kaikki "Pataljoonan Poikien" vaiheet alkaen Gross-Bornin koulutusvaiheesta aina Malgopekiin ja Kaukasukselle asti. Koulutus oli armottoman kovaa, "potkuja perseelle" esimiesten taholta oli edes turha laskea. Rintamalle siirryttyä ehkä henkilökohtaisesti pahin paikka sattui r... venäläisten urkupyssyjen rumputulessa jossa Lauttamus etsi suojaa pressulla peitetystä ruumispinosta. Samaa suojaa oli sattunut etsimään muuan roteva neuvostoliittolainen kapteeni jolla oli Nagant-pistooöi mutta pahaksi onnekseen tyhjä. Lauttamuksella oli kauhavalainen vyöllä. Päiväkirjamerkintäänsä kirjoitti: "Pieni kahakka ryzzän kapun kanssa ruumiskasassa. Kapu jäi sinne."

Suomalaisen SS-Pataljoonan kotiuduttua kahden vuoden sopimuksenn jälkeen Tampereella Lauttamuksella oli Saksan armeijan kersantin arvo, II.lk:n Rautaristi, Itä-Rintaman Mitali (puhekielessä Hirssimitali tai Paleltuneen lihan mitali.) sekä Haavoittumismerkki josta Lauttamus myöhemmin kirjailijana pienessä sievässä totesi: "Kai siinä niin kävi, että Jumala päätti raittiin ottaa, mutta juopon jättää."- Näitä ei miehen kantakortista löydy, (kaverit pyyhkivät Vaaran Vuosien aikana pois.) Seurasi komennus aliupseerikoulun koska Niilo Lauttamus Suomen Raskaassa luokiteltiin byrokraattisesti nostoväkeen kuuluvaksi. Sieltä komennus Kannakselle, seuraavaksi pohjoiseen Uhtualle josta komennettiin viimein Upseerikouluun - joka kurssi keskeytettiin venäläisten painostuksesta. Tämän jälkeen seurasivat vielä Sturmbock-linjan taistelut entisiä asetovereita vastaan - vapaaehtoisesti


Sodan päätyttyä kersantti Niilo Lauttamus oli 21-vuotias, vailla munkäänlaista koulutusta siviiliin. Nelisen vuotta kului hanttihommissa mm pohjoisen savotoilla kunnes 1948 Lauttamus hakeutui uudelleen armeijan rulliin Kuopion varuskunnassa. Mies osoittautui hyväksi ja asialliseksi sotilaaksi, sai neljännen natsansa, eikä milloinkaan entisten alaistensa mukaan sortunut simputukseen. Sitä puolta oli tullut omalle osalle märänsä täyteen Saksassa, ja Lauttamus avoimena ja läpireiluna Miehenä ei kuulunut niihin jotka laittavat "p****n kiertämään." - Hakausta syntyi sen sijaan esimiesten kanssa, seurasi putkatuomioita sekä lopulta ero 1950-luvun puolivälin jälkeen. Upseerit, jotka kuuluivat ikäluokkiin joiden ei ollut koskaan tarvinnut ruutia haistella saivat nyt kateuttaan tilaisuuden savustaa aliupseeri pois silmistään...

RobertLey:
... Niilo Lauttamuksella oli kyllä jonkin sortin haave; kun Väinö Linnan "Tuntematon Sotilas" ilmestyi, tuli mieleen että "Jos kerran Väinö niin kyllä sitten Niilokin." - Samalla periaatteella myös Laguksen Panssaridivisioonan aliupseeri, Reino Lehväslaiho sai myöskin kimmokkeensa. Ja Linna oli aina Reilu; kannusti Kavereita että antaa soittaa vaan Adlerilla (kirjoituskone), kyllä se siittä lähtee.


"Vieraan kypärän alla" rojautti potin jo heti alkuun. Kustantajana silloinen jyväskyläläinen Gummerus. Ihan ilman vaikeuksia ei Niilo Lauttamuksen kirjallinen ura lähtenyt heti liikkeelle, kun hän rohkeni nousta ensimmäisen kerran Gummeruksen narisevia portaita 76 liuskan kanssa, kustantamon kirjallinen johtaja, maisteri Ville Repo silmäili sivuja ja kysyi sitten, minkä kirjan "herra aloitteleva kirjailija" on mahtanut viimeksi lukea. Lauttamus paukautti että "Laulu tulipunaisesta kukasta." Repo siihen, että ei näin sotaromaania kirjoiteta. Antoi neuvoja ja Lauttamus sai poistua niine hyvineen.

Jääräpäinen Mies ei kuitenkaan antanut periksi, mutta ei ollut myöskään liian ylpeä neuvojen edessä. Seuraava käsikirjoitus otettiin vastaan ja siitä se lähti. Nykyiselläään "Vieraan kypärän alla"-teosta on myyty 13. painosta ja 70 000 kappaletta. Tätä seurasi toistakymmentä vuotta tiivis kirjoitustahti; 1-2 romaania vuodessa.

Kesällä 1973, jolloin Kirjailija oli jo varsin tunnettu vaan ei tunnustettu tuon ajan taistolaisten kovasti hallitsemassa kulttuurisessa ilmapiirissä, saatiin lehdistä lukea Niilo Lauttamuksen tasistelevan hengestään Jyväskylän sairaalassa. Muuramen pitäjän Kinkomaan kylässä Mies oli asunut jo pitkään. Kirjoittamisen välisinä kausina, jolloin Lauttamus piti tapanaan ilmestyä "kuin raekuuro" jonnekin Jyväskylän-Tampereen akselille, juottaa loputon määrä siipimiehiä ja nollata päänsä viikon-parin ryyppäämisellä, oli seurauksensa. Kerran kotiuduttuaan moiselta reissulta Mies oli itse päättänyt lähteä tästä maailmasta oikein Hemingwayn tyyliin; haulikon piiput kasvoilla ja varpaat liipaisimilla.

Syy tähän selvisi vasta vajaata neljää vuotta myöhemmim; Niilo Lauttamuksella oli todettu syöpä muutamaa vuotta aikaisemmin ja Mies oli päätynyt Sotilaan Ratkaisuun - mutta epäonnistunut. Henki säilyi, puolet kasvoista ei. Isävainaa kertoi, että vaikka kasvot olivat mitä olivat niin silmien Kirkkaus säilyi senkin jälkeen.

Haastatteluja Niilo Lauttamus antoi tämän jälkeen harvemmin, mutta kuvata ei enää saanut kuin takaapäin tai viistosti sivulta. Lauttamus joi tuolloin huoneenlämpöistä votkaa, ehkä kraanavedellä plantattua. Ainakin pari-kolme sotakirjaa ilmestyi vielä tämänkin jälkeen - viimeinen "Verikivi" postuumisti. Kustantajan kanssa tehtiin sopimus jonka mukaan kirjojen myyntituloilla katetaan omakotitalon maksut ja kiinteä kuukausipalkka. Karistolla oli saman tapainen sopimus entisen kaukopartiomiehen, sotakirjailija Esa Anttalan (1917-1977) kanssa.

Äitienpäivänä 8.5.1977 Niilo Lauttamuksen elämä päättyi viimeisten vuosien kivun jälkeen. Hautajaispäivä oli viikkoa myöhemmin, samana päivänä jolloin ennen aikaisesti vanhentunut, monta elämää elänyt entinen SS-Mies, myöhempi kanta-aliupseeri ja kirjailija olisi täyttänyt 53 vuotta.

"Koettelemusten takaa siintää aina tulevaisuus. Vanhan ylikersantin tervehdys nuoremmalle Kyproksen vänrikille 9.V.1965. Niilo Lauttamus."

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu