Tuli tarve kirjoittaa rapsa ulkoilmasessiosta. Tai kävi käsky, mutta ne joille olen tästä kiitoksen ja vähän muutakin velkaa kyllä kiistävät kaiken jos heiltä kysyy.
Olen pitkään haaveillut mahdollisuudesta hyödyntää rauhallista mökkiäni kidutusleikkeihin, sellaisiin joihin kivijalkastudiot eivät taivu. Piinaviikon päätteeksi tähdet vihdoin asettuivat linjaan, ja upea Demonittareni Miss Evilia sanoi kyllä. Niin sanoi myös Tuhmaa Sokeria, ehkä siksi, että konseptiin kuuluivat olennaisesti kumisaappaat. Tarkoituksena oli nimittäin vihdoin tehdä tästä loppu ja haudata minut metsän multiin.
Evilia lähti mukaani testaamaan maastoa teippaamalla minut koirakseen. Nelinkontin ja sähköpanta kaulassa pääsin esittelemään vain osan tiluksista, ja huomasimme, että metsäretket vaativat huolellista suunnittelua ja valmistelua. Niinpä löimme viisaat päämme yhteen (siis vain Evilialta ja Tuhmikselta löytyi sellaiset, ja siinä lyömisessäkin minulla oli toisenlainen rooli) ja sovimme varusteista, aikatauluista ja hautajaisten summittaisesta kulusta. Kiihottavaa puuhaa jo tässä vaiheessa!
Hautajaispäivän koittaessa tein ensin keskenäni retken esilämmittääkseni saunan ja esikaivaakseni montun roudan tai yllätyskivien varalta. Alasti huhkiessani vilkuilin jatkuvasti olkani yli, mutta vuodenajan ja sään ansiosta pikku järvellä ei liikkunut muita. Toisaalta yön sääennuste pelotti. Ja montun pohjalla lilluva litimärkä savivelli. Täytin kuopan uudelleen ja palasin odottamaan lupaa aloittaa ilta Evilian studiolta.
Sovitulla kellonlyömällä olin studion ovella, ja sitten jo sisällä, missä Demonittaret käskivät pois arkivaatteistani ja komensivat tilalle hautausasuni, ”sellaisen jota ei kukaan jää kaipaamaan”. Niin kuin ei minuakaan, Demonittarien mukaan. Raahattuani varusteet ulkona odottavaan autoon päädyin sen takapenkille kahden dominan väliin. Ja sitten kahleisiin, muihinkin kuin turvavöihin. Alkoi ajomatka… Jonnekin. Silmät peitettynä ei varmuutta voinut olla. Ja sähköpanta oli taas kaulallani, rankaisemassa armotta kaikesta kurkkimiseksi tulkittavasta. Minulla ei tulkintoihin paljon sanomista ollut.
Hiukan huolestutti kun pysähdys ja hupun poisto paljasti aivan vieraan maiseman, männikön maantien varrella. Pian selvisi, että minulla oli ollut aivan liian mukavan näköiset oltavat. Sopivasti potkimalla, vääntämällä ja kiristämällä minut sai mahtumaan tavaratilaan, hogtiessa teräväsärmäisten laatikontapaisten päälle. Ja matka jatkui, vähemmän liikenneturvallisesti. Vaikka uusi pakkaus kyllä oli tiukempi kuin mitkään turvavyöt.
Perillä odotti metsän hiljaisuus. Kylmyys. Ja urakka, kun varusteet piti kantaa viimeiset puoli kilometriä, sitten sytytellä taas sauna, järjestää Demonittarille mukavat tuolit haudan äärelle, välillä toimia tuhkakuppinakin, ja sitten aloittaa kaivuutyöt synkeän musiikin soidessa matkakaiuttimesta ja illan hiljalleen hämärtyessä.
Märkää mutaa kertyi keko vielä märemmän kuopan reunalle. Kasan kasvettua riittävän korkeaksi Demonittaret keskeyttivät ilkkumisensa, nousivat ja kysyivät, halusinko anella armoa. Olin kuitenkin jo alistunut kohtalooni, tavallaan odotinkin jo sitä. Olimme kaikki yhtä mieltä, että maailman oli aika päästä eroon tästä kusipäästä.
Ja Demonittaret hoitivat homman. Muutama potku teräskärkisillä saappailla lannisti vastarinnan, kun naiset repivät turhat vaatteet päältäni ja kietoivat palelevan vartaloni nuhruiseen pyyhkeeseen, biohajoavaan jätesäkkiin ja rullalliseen teippiä. Vain pää jäi näkyviin pussista.
Viimeinen toiveeni oli, että se jäisi näkyviin muutoinkin, että saisin katsella Demonittarien tuolien suuntaan viimeisinä hetkinäni. Demonittaria huvitti enemmän ajatus heittää minut kuoppaan pää alaspäin ja sovitella persevaostani pyöräteline, mutta pienen testailun jälkeen He armollisesti suostuivat pyyntööni. Minut heitettiin kuoppaan tiukassa sikiöasennossa, ja mutaista maata alkoi mätkähdellä säkkini päälle. Ja sitten päänikin päälle.
Olin kuvitellut kaikenlaista. Kuten että sopivan taistelun jälkeen pystyisin kaivautumaan ulos tästä sinänsä matalasta haudasta, kun Demonittaret leikisti hylkäisivät minut yöhön. Muta oli toista mieltä. En pystynyt ponnistamaan mihinkään suuntaan, eikä mistään kaivamisen tapaisesta tullut mitään: savinen löllö maiskahteli ympärilläni ja puristi aina vain kovempaa, ilkkuen turhalle riuhtomiselleni.
Ei vaihtoehtoja. Ei toivoa. Jäljellä oli vain seremonia. Jouduin lukemaan muistopuheen itsestäni, inhottavan tarinan ällöttävästä elämästä, valitettavasti kaikilta osin toden. Demonitar astui viereeni, sylki päälleni ja hitaasti repi puhetekstin ja tunki sen suuhuni – minua ei kukaan muistaisi.
Musiikki vaikeni. Sain eteeni virsikirjan ja tehtäväksi laulaa itselleni sen viimeisen virren. Kylmyys tunki säkin sisään, vesi nousi alastomalla vartalollani, savi painoi. Demonittaret lapioivat sitä lisää, hautasivat virsikirjankin mukaani, ja heittivät muutaman kukkasen päälleni. Ja sitten sytyttivät kynttilän haudalleni. Ensin eteeni. Ja sitten pääni päälle. Viimeisten lapiollisten jysähtäessä niskaani kynttilä lopulta putosi. Viimeinen epäonnistumiseni?
Ei vaan toiseksi viimeinen. Koska poispääsyä ei ollut, paitsi jos itse pääsisin ylös. Yritin. Huohotin. Ponnistin. Epäonnistuin.
Demonittaret nauttivat rauhassa muistokakkua. Juttelivat mukavia, puhuivat tietenkin pahaa vainajasta. Ja sitten Evilia otti kakkuvadin ja lätsäytti lopun kakun kasvoihini. Viimeinen loukkaus? Eipä tietenkään: nyt kun en voinut edes katsoa, molemmat naiset kyykistyivät ylleni ja lorottivat päähäni runsaat, tuoksuisat jäähyväiset.
…Siihen se olisi päättynyt, ellei Evilia lopulta armollisesti olisi katkaissut hartioitteni ympäri tiukattua teippiä. Kylmissäni ja nöyryytettynä pääsin vihdoin ponnistamaan kunnolla. Kuulemma maiskahtelevan ällöttävä ylösnousemukseni näytti suunnilleen samalta kuin örkkien syntymä Sarumanin luolissa Sormusten Herra -leffoissa. Tosin örkit olivat vähemmän kuvottavia.
Onneksi lämmin sauna auttoi tuohon…
Lämpimästi myös suosittelen Evilia Bathoryn ja Tuhman Sokerin hautaustoimistoa, jos haluat kammottavan, kuristavan, ahdistavan ja täydellisen taianomaisen viimeisen kokemuksen.
P.S. Olen pakottavista syistä sitä nynnykategoriaa, joka sanoo "ei jälkiä pliis". Niin että tästä reissusta jäi aamuiseksi jäljeksi yksi vähän lohjennut kynsi.
Olen pitkään haaveillut mahdollisuudesta hyödyntää rauhallista mökkiäni kidutusleikkeihin, sellaisiin joihin kivijalkastudiot eivät taivu. Piinaviikon päätteeksi tähdet vihdoin asettuivat linjaan, ja upea Demonittareni Miss Evilia sanoi kyllä. Niin sanoi myös Tuhmaa Sokeria, ehkä siksi, että konseptiin kuuluivat olennaisesti kumisaappaat. Tarkoituksena oli nimittäin vihdoin tehdä tästä loppu ja haudata minut metsän multiin.
Evilia lähti mukaani testaamaan maastoa teippaamalla minut koirakseen. Nelinkontin ja sähköpanta kaulassa pääsin esittelemään vain osan tiluksista, ja huomasimme, että metsäretket vaativat huolellista suunnittelua ja valmistelua. Niinpä löimme viisaat päämme yhteen (siis vain Evilialta ja Tuhmikselta löytyi sellaiset, ja siinä lyömisessäkin minulla oli toisenlainen rooli) ja sovimme varusteista, aikatauluista ja hautajaisten summittaisesta kulusta. Kiihottavaa puuhaa jo tässä vaiheessa!
Hautajaispäivän koittaessa tein ensin keskenäni retken esilämmittääkseni saunan ja esikaivaakseni montun roudan tai yllätyskivien varalta. Alasti huhkiessani vilkuilin jatkuvasti olkani yli, mutta vuodenajan ja sään ansiosta pikku järvellä ei liikkunut muita. Toisaalta yön sääennuste pelotti. Ja montun pohjalla lilluva litimärkä savivelli. Täytin kuopan uudelleen ja palasin odottamaan lupaa aloittaa ilta Evilian studiolta.
Sovitulla kellonlyömällä olin studion ovella, ja sitten jo sisällä, missä Demonittaret käskivät pois arkivaatteistani ja komensivat tilalle hautausasuni, ”sellaisen jota ei kukaan jää kaipaamaan”. Niin kuin ei minuakaan, Demonittarien mukaan. Raahattuani varusteet ulkona odottavaan autoon päädyin sen takapenkille kahden dominan väliin. Ja sitten kahleisiin, muihinkin kuin turvavöihin. Alkoi ajomatka… Jonnekin. Silmät peitettynä ei varmuutta voinut olla. Ja sähköpanta oli taas kaulallani, rankaisemassa armotta kaikesta kurkkimiseksi tulkittavasta. Minulla ei tulkintoihin paljon sanomista ollut.
Hiukan huolestutti kun pysähdys ja hupun poisto paljasti aivan vieraan maiseman, männikön maantien varrella. Pian selvisi, että minulla oli ollut aivan liian mukavan näköiset oltavat. Sopivasti potkimalla, vääntämällä ja kiristämällä minut sai mahtumaan tavaratilaan, hogtiessa teräväsärmäisten laatikontapaisten päälle. Ja matka jatkui, vähemmän liikenneturvallisesti. Vaikka uusi pakkaus kyllä oli tiukempi kuin mitkään turvavyöt.
Perillä odotti metsän hiljaisuus. Kylmyys. Ja urakka, kun varusteet piti kantaa viimeiset puoli kilometriä, sitten sytytellä taas sauna, järjestää Demonittarille mukavat tuolit haudan äärelle, välillä toimia tuhkakuppinakin, ja sitten aloittaa kaivuutyöt synkeän musiikin soidessa matkakaiuttimesta ja illan hiljalleen hämärtyessä.
Märkää mutaa kertyi keko vielä märemmän kuopan reunalle. Kasan kasvettua riittävän korkeaksi Demonittaret keskeyttivät ilkkumisensa, nousivat ja kysyivät, halusinko anella armoa. Olin kuitenkin jo alistunut kohtalooni, tavallaan odotinkin jo sitä. Olimme kaikki yhtä mieltä, että maailman oli aika päästä eroon tästä kusipäästä.
Ja Demonittaret hoitivat homman. Muutama potku teräskärkisillä saappailla lannisti vastarinnan, kun naiset repivät turhat vaatteet päältäni ja kietoivat palelevan vartaloni nuhruiseen pyyhkeeseen, biohajoavaan jätesäkkiin ja rullalliseen teippiä. Vain pää jäi näkyviin pussista.
Viimeinen toiveeni oli, että se jäisi näkyviin muutoinkin, että saisin katsella Demonittarien tuolien suuntaan viimeisinä hetkinäni. Demonittaria huvitti enemmän ajatus heittää minut kuoppaan pää alaspäin ja sovitella persevaostani pyöräteline, mutta pienen testailun jälkeen He armollisesti suostuivat pyyntööni. Minut heitettiin kuoppaan tiukassa sikiöasennossa, ja mutaista maata alkoi mätkähdellä säkkini päälle. Ja sitten päänikin päälle.
Olin kuvitellut kaikenlaista. Kuten että sopivan taistelun jälkeen pystyisin kaivautumaan ulos tästä sinänsä matalasta haudasta, kun Demonittaret leikisti hylkäisivät minut yöhön. Muta oli toista mieltä. En pystynyt ponnistamaan mihinkään suuntaan, eikä mistään kaivamisen tapaisesta tullut mitään: savinen löllö maiskahteli ympärilläni ja puristi aina vain kovempaa, ilkkuen turhalle riuhtomiselleni.
Ei vaihtoehtoja. Ei toivoa. Jäljellä oli vain seremonia. Jouduin lukemaan muistopuheen itsestäni, inhottavan tarinan ällöttävästä elämästä, valitettavasti kaikilta osin toden. Demonitar astui viereeni, sylki päälleni ja hitaasti repi puhetekstin ja tunki sen suuhuni – minua ei kukaan muistaisi.
Musiikki vaikeni. Sain eteeni virsikirjan ja tehtäväksi laulaa itselleni sen viimeisen virren. Kylmyys tunki säkin sisään, vesi nousi alastomalla vartalollani, savi painoi. Demonittaret lapioivat sitä lisää, hautasivat virsikirjankin mukaani, ja heittivät muutaman kukkasen päälleni. Ja sitten sytyttivät kynttilän haudalleni. Ensin eteeni. Ja sitten pääni päälle. Viimeisten lapiollisten jysähtäessä niskaani kynttilä lopulta putosi. Viimeinen epäonnistumiseni?
Ei vaan toiseksi viimeinen. Koska poispääsyä ei ollut, paitsi jos itse pääsisin ylös. Yritin. Huohotin. Ponnistin. Epäonnistuin.
Demonittaret nauttivat rauhassa muistokakkua. Juttelivat mukavia, puhuivat tietenkin pahaa vainajasta. Ja sitten Evilia otti kakkuvadin ja lätsäytti lopun kakun kasvoihini. Viimeinen loukkaus? Eipä tietenkään: nyt kun en voinut edes katsoa, molemmat naiset kyykistyivät ylleni ja lorottivat päähäni runsaat, tuoksuisat jäähyväiset.
…Siihen se olisi päättynyt, ellei Evilia lopulta armollisesti olisi katkaissut hartioitteni ympäri tiukattua teippiä. Kylmissäni ja nöyryytettynä pääsin vihdoin ponnistamaan kunnolla. Kuulemma maiskahtelevan ällöttävä ylösnousemukseni näytti suunnilleen samalta kuin örkkien syntymä Sarumanin luolissa Sormusten Herra -leffoissa. Tosin örkit olivat vähemmän kuvottavia.
Onneksi lämmin sauna auttoi tuohon…
Lämpimästi myös suosittelen Evilia Bathoryn ja Tuhman Sokerin hautaustoimistoa, jos haluat kammottavan, kuristavan, ahdistavan ja täydellisen taianomaisen viimeisen kokemuksen.
P.S. Olen pakottavista syistä sitä nynnykategoriaa, joka sanoo "ei jälkiä pliis". Niin että tästä reissusta jäi aamuiseksi jäljeksi yksi vähän lohjennut kynsi.