Yhdysvalloilla on maailman vahvin sotilasmahti – mutta voimankaan merkitys ei riitä, jos vastapuoli ei usko, että sitä todella käytetään. Tämä on ollut olennainen ongelma Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa viime vuosikymmeninä ja sen seuraukset näkyvät Ukrainassa.
Venäjän ja Ukrainan selkkaus alkoi vuonna 2014 kun Venäjä valtasi Krimin ja tuki Itä-Ukrainan separatisteja. Yhdysvaltain presidenttinä oli tuolloin Barack Obama. Täysimittainen sota syttyi helmikuussa 2022 Joe Bidenin kaudella. Monien mielestä Venäjä käynnisti molemmat operaatiot aikana, jolloin Yhdysvaltain johto vaikutti sen näkökulmasta heikolta. Donald Trumpin presidenttikaudella Venäjä ei aloittanut uusia hyökkäyksiä, mikä kertoo jotakin pelotteen uskottavuudesta.
Trump on arvostellut Obaman ja Bidenin linjaa siitä, että se on tukeutunut liikaa diplomatiaan ilman todellista painoarvoa. Hänen viestinsä on ollut, että rauha ei synny puheista vaan uskottavasta voimasta ja selkeistä ehdoista. Vaikka Trumpin lupaus "lopettaa sota päivässä" on epärealistinen, hänen suhtautumisensa kriisiin on vakavampi ja pragmaattisempi kuin edeltäjiensä. Lisäksi hän on painottanut että Yhdysvaltain ei pidä olla maailman ilmaislahjoja jakava hyväntekijä, vaan vastuuta on jaettava tasaisemmin.
Trumpin varoitukset osoittautuivat jälkikäteen osuviksi. Jo ensimmäisellä presidenttikaudellaan hän kehotti Saksaa ja muita Euroopan maita vähentämään riippuvuuttaan Venäjän energiasta ja vastusti Nord Stream 2 -kaasuputkea, jota Euroopan johtajat vielä tuolloin puolustivat "puhtaasti taloudellisena hankkeena". Venäjän hyökättyä Ukrainaan riippuvuuden seuraukset paljastuivat karulla tavalla.
Samoin Trumpin vaatimus Nato-maiden puolustusmenojen kasvattamisesta sai aikaan konkreettisia muutoksia. Kun hän sanoi, ettei Yhdysvallat voi yksin maksaa Euroopan turvallisuutta, sitä pidettiin uhkailuna. Kuitenkin juuri tuo painostus lisäsi painetta lisätä puolustusbudjetteja – jotain, mitä edelliset presidentit olivat yrittäneet vuosia ilman tulosta.
Trumpin ulkopolitiikkaa on usein arvosteltu arvaamattomaksi, mutta sen ytimessä oli ajatus selkeästä pelotteesta: jos vastapuoli uskoo, että uhka on todellinen, se ei uskalla toimia. Tämä ajattelu oli vierasta Obaman ja Bidenin hallinnoille, jotka korostivat diplomaattista lähestymistä myös sellaisissa tilanteissa, joissa vastapuoli ei siihen reagoinut.
Kysymys kuuluu, mitä tapahtuu seuraavaksi. Voiko Yhdysvallat enää estää sodan laajenemisen, tai painostaa Venäjää rauhaan? Mahdollisuuksia on useita, mutta todellista vaikutusvaltaa on vain niillä, joihin Moskova todella uskoo. Venäjä ymmärtää vain voimaa – ja juuri siksi sen pelote on uskottava vain, jos sen takana on johtaja, jota se pelkää eikä aliarvioi.