Lumumbaa terssilla. Aika viileä keli. Tähtikirkas yö. Vähän kuin Paolo ja Vittorio Tavianin elokuvassa La Notte di San Lorenszo. Tai ei sittenkään. Helvetinmoinen ikävä kotiin Ouluun. Kohta pääsen. Kävin keskikoulua Oulussa Tuiran yhteiskoulussa. Minun luokalla oli yksi Pirjo. Olin aivan helvetin ihastunut Pirjoon. Käveltiin päivittäin yhteinen koulumatka Välivainiolta pohjoiseen menevän rautatien yli Tuiran aseman kohdalta. Luettiin Suosikkia ja puhuttiin musiikista. Minä diggasin Hurriganesia ja Sweetia, ja Pirjo David Bowieta. Pirjo oli rohkea ihminen, joka oli leikannut itselleen David Bowie tukan, ja meikkasi itsensä Bowie- tyyliin. Jotenkin aivan saatanan tyylikäs likka. Kaunis ihminen sekä sisältä että ulkoa. Luokan juntit Hurriganes-jätkät vittuilivat ja ivasivat Pirjon Bowie- tyyliä. Olin arka. Pelkuri. MInulla ei koskaan ollut fyysistä eikä henkistä rohkeutta nousta vittupäitä vastaan. Vaikenin. Menin kesällä riparille Rokualle. Sain Rokualle pitkän kirjeen Pirjolta. Olen matkan varrella kadottanut sen kirjeen, mutta muistan että se oli hyvin kaunis. Istuin Rokuajärven laiturin nokassa, luin ja liikutuin. Kun nähtiin, niin suudeltiin pitkään. Pirjo maistui minttupurukumille. Pirjon huoneen seinän suuret Suosikin keskiaukeaman julisteet tuijottivat meitä kun sekstailimme. Vaatteet päällä. Ei koskaan nussittu. Keskikoulun viimeisellä luokalla jouduimme eri luokalle ja sitten tiemme jotenkin erkanivat. En oikein muista enää että minkä takia.